Kirjoitin eilen Juha Väätäisestä ja linkitin juttuun myös hänen 10000 metrin kultamitalijuoksunsa Helsingin EM-kisoista vuodelta 1971.

 

Jos katsoitte sen, niin huomasitte varmasti Väätäisen ja Haasen huikean 350-400 metrin loppukirin, jonka Väätäinen voitti.

 

Väätäisellä oli erittäin monipuolinen juoksutausta. Hän oli alunperin lyhyempien matkojen taitaja. JV (!) voitti nuorten sarjoissa 400 metrin aitojen Suomen mestaruuden.

 

Aikuisten sarjoissa hänellä on 800 metrin Suomen ja Pohjoismaiden mestaruus. Vasta vuosi tuon jälkeen hän juoksi ensimmäisen kerran 10000 metrin kisan (1966).

 

Väätäinen on (muistaakseni) kirjoittanut, että kestävyysjuoksu-valmentajien tulisi etsiä tulevaisuuden nimiä pikamatkojen juoksijosta.

 

Meillä ei taida olla yhtään kiriherkkää kestävyysjuoksijaa.

 

Treenasin nuoruusvuosina jonkun verran pikamatkoja. Tai en oikeastaan treenannut vaan osallistuin kisoihin. Ne olivat lähinnä Espoon koulumestaruuskisoja (oppikoulu/lukio), joissa pärjäsin melko hyvin. Sama juttu pituushypyssä. En muista tuloksia, enkä ala arvailemaankaan. Niihin kun tulee aina hyvänmiehen lisää….

 

Juoksin omatoimisesti pidempiä lenkkejä, joitakin isäni kanssa. Perheemme oli hieman outo, sillä myös äitini harrasti juoksua. Tuohon aikaan juoksemista pidettiin erittäin turhana “eikö ole parempaa tekemistä”-toimena.

 

Rakensimme seiväs-ja korkeushyppytelineen, jonka alle kippasimme sahanpurua. Heitin myös aika paljon keihästä ja työnsin kuulaa. Tekemistä siis riitti.

 

Joissain vaiheessa yöjuoksut veivät voiton. Lenkkeily oli epäsäännöllistä, mutta muu urheilu oli jatkuvasti läsnä. Pelasin jalkapalloa, lentistä ja korista.,

 

Opiskelusta ei olisi tullut mitään, ellen olisi ottanut juoksua ryhdittämään päiväohjelmaani. Ja siitä alkoi (jatkui) aktiivinen juokseminen, josta tuli myöhemmin ammatti.

 

Väätäinen tuli kuuluisaksi siitä, että hän juoksi munasillaan Afrikan savanneilla. Meikäläinenkin juoksi Saharan halki vähän samalla tyylillä.

 

Jossain vaiheessa aavikon ylitystä Niken kompressiohousut repesivät haarojen kohdalta. Olin siitä tietämätön, joten kulkuset heiluvat kaiken kansan nähtävillä.

 

No, sen kansan muodostivat tukitiimin jäsenet. Ihmettelin, mikä heitä niin kovasti naurattaa. Kuviakin on kuulemma otettu, missä lienevät.

Asian huomattuani minun oli pakko vetää shortsit kompressiohousujen päälle. Islamilaisessa Mauritaniassa kun ei ole viisasta esitellä kalleuksiaan….

 

Odotan edelleen kovasti sitä hetkeä, kun saan laskea juoksutossuni aavikon hiekalle. Se voi olla lähempänä kuin uskonkaan…

 

Nyt lenkille.