Nuotit hukassa
Olen pitänyt viimeisen noin 15 vuoden ajan lukemattomia motivaatioluentoja ja kirjoittanut aiheesta yhden kirjankin.
Välillä luennot ovat menneet aivan tuubiin ja sen jälkeen olo on vähintäänkin euforinen.
Ja sitten on niitä keikkoja, jotka haluasi unohtaa.
Aina kun valmistaudun luentoani varten, niin mieleeni palautuu surkeimmin mennyt kaksituntinen.
Jos vähän liioitellaan, en ole kärsinyt koskaan niin paljon, kun sillä keikalla.
Puheen (siis monologi) pituus oli kaksi tuntia. Se on aika paljon…varsinkin, kun jo kahden ensimmäisen minuutin aikana tiesin, että tämä keikka menee nyt ihan päin helvettiä.
Kun puhe eteni, niin kuoppa vaan syveni.
Viiden minuutin jälkeen en ollut enää kuopassa, vaan syvällä suon silmässä.
Minulla oli kolme vaihtoehtoa.
1. Lähden luentosalista kohti lähintä vessaa, pesen naamani, tulen takaisin saliin ja sanon noin 50:lle kuulijalle..”tämä puhe meni ihan metsään, joten aloitan sen alusta”.
Toinen vaihtoehto olisi ollut juosta autoon ja ajaa renkaat ulvoen kohti kotia.
Kolmas vaihtoehto, ryhdistäytyä, koota itsensä ja pelastaa se, mitä pelastettavissa on.
Valitsin vaihtoehdon numero 3.
Yleisö huomasi, että minulla oli vaikeaa. Nuotit olivat hukassa.
He eivät nauraneet, vaan katsoivat minua hieman säälien. Sieltä puhuja-alttarilta näkee aika hyvin yleisön reaktiot.
No, aloin pikku hiljaa parsimaan matonriekaleita yhteen ja loput luennosta menikin jo hyvin.
Kokemus oli sen verran traumaattinen, että päätin sen keikan jälkeen valmistautua jokaiseen puheeseeni kun se olisi elämäni tärkein. Virheistä kandee ottaa oppia.
Ensi viikolla on seuraava puhekeikka. Sain edellisestä luennosta melko messevät arviot, mutta en anna nesteen nousta päähän.
