Kuvia sunnuntain lenkiltä

/in /by

Vaikka olen kirjoittanut näitä blogikirjoituksia varsin ahkeraan (2010-), niin kuvia olen jakanut ujonlaisesti.

On myönnettävä, että en ole kuvaajana(-kaan) erityisen haka, mutta olen päättänyt ainakin aktivoitua tällä saralla.

Määrä saa korvata laadun.

Mitä pyhäpäivän juoksutreenin tulee, niin melko lauhaa oli verrattuna vaikkapa lauantain lumikenkälenkkiin, jolloin pakkanen kutitti poskia etenkin järven selkiä ylittäessä.

Juoksu kulki ihan hyvin. Vedin viimeisen (470m) mäen taas kerran aikaan 2.35 eli parissa päivässä ei ole tapahtunut edistystä:-)

Tänään on ainakin juoksusta lepopäivä. Lumilapiolle saattaa olla taas käyttöä…

Tässä muutama foto sunnuntailta.

Talvijuoksubaanaa a´la Nuuksio.
Nuoli vasemmalle näyttää suunnan Pirttimäkeen ja oikealle kohti Solvallaa. Näin talvisin reitti on varattu hiihtäjille.
Tämä reitti vie Solvallaan. Kuva on otettu Kattilajärventieltä, kuten tuo edellinenkin.

Umpihanki vai tien vanki?

/in /by

”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”(A.Hellaakoski)

Olin lauantaina lumikenkäilemässä naapuri-kaveri Jannen kanssa.

Umpihankea riitti.

Voi veljet. En muista, että milloin olisi ollut näin paljon lunta.

Ei kyllä muistanut kaverikaan.

Metsässä tarpoessa lunta oli välillä nivusiin asti.

Kuljimme myös kolmen järven ja yhden lammen ylitse. *)

Olimme kenkäreissulla kolme tuntia.

No, oliko se sen väärti?

Kyllä.

Kun avaa oman latunsa, tuntee tehdyn työn jäsenissään.

Ihmistä kun ei ole luotu liian helppoihin oloihin.

________________________________________________________________________________________

(* Olen tullut varovaiseksi jäällä liikuttaessa ja kerron siitä ihan avoimesti kavereillekin.

Se on seurausta Grönlannissa 2013 tapahtuneesta jäihin putoamisesta, jossa meinasi lähteä henki.

Olin siis meren jäällä ja astelin hieman varomattomasti päätyen jään läpi.

Alkoi matka kohti merenpohjaa.

Jalassa oli helvetin raskaat jäätikkösaappaat ja päällä paksuin mahdollinen jäätikkötakki, joka imi itseensä vettä kuin pesusieni.

Kuin (todellakin) ihmeen kaupalla sain pysäytettyä alas päin menon ja aloin kammeta itseäni jään reunalle. Näin sen tilanteen ainakin muistan.

Positiivista oli se, että en mennyt paniikkiin.

Huusin kaverilleni Gregille, joka talsi noin 100 metrin päässä minusta, että nyt kaipaisin apua. En olisi päässyt jäälle ilman hänen apuaan.

Olen muuten miehen kanssa aktiivisesti yhteydessä. Hänellä alkaa keväällä hieno kiipeilyprojekti.

. 

Kuva: Janne R.

Nuuksion testilabra

/in /by

Huippu-urheilijoille erilaiset fyysisen suorituskyvyn testit ovat olleet jo vuosikymmeniä ihan arkipäivää.

Minulla on omat “ei-tieteelliset” metodini mitata kuntoa. Ylämäkijuoksut ovat siitä hyvä esimerkki.

Perjantaina oli hyvä hetki testata tämän hetken kondista.

Jos numerot eivät valehtele, niin sama juttu ylämäkien kohdalla.

Juoksin aluksi leppoisalla tahdilla 25 minuuttia.

Sen jälkeen oli vuorossa mäki numero 1., joka on todella jyrkkä.

“Tuntuupa yllättävän helpolta” oli ensimmäinen reaktio.

Pidin mäen päällä (polviin nojaamatta) minuutin pituisen palautuksen ja juoksin kohti seuraavaa haastetta.

Mäki numero 2. olikin tasan 5 minuuttia kestävä runttaus.

No, runttaus on liioiteltu ilmaisu, sillä pyrin juoksemaan ylämäet höntyilemättä ja aika hyvin siinä onnistuinkin.

Viimeinen ylämäki (3) koitti täällä Solvikissa.

Kotitien mäki on pituudeltaan 470 metriä ainakin juoksukaverin mittauksen mukaan.

Sen alkupää on pahuksen jyrkkä ja siinä menikin jo jalat hapoille, mutta hapot huuhtoutuivat nopeasti pois, joten juoksua oli helpohko jatkaa.

Mäen päälle noustuani kello näytti 2min 35 sekuntia.

Olen juossut sen kesällä kahteen minuuttiin. Ensi kesänä menee muuten sen alle, se on varma!

Lopputulema on se, että aika hyvillä mielin tässä voi olla etenkin, kun eletään vasta tammikuuta.