“Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvesssa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa. Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maata, matoja ja hyönteisiä.

 

Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitelevän yläpuolellaan. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa…

 

Vanha kotka katsoi sitä lumoutuneena. “Mikä se on”? Se on kotka, vastasi sen naapuri. Se kuuluu taivaalle,me kuulumme maahan-me olemme kanoja. Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska luuli olevansa kana”.

 

Tämä oli suora lainaus intialaisen jesuiittaveli Anthony de Mellon kirjasta “Havahtuminen”, jota selailin tässä päivänä eräänä.

 

Tarinan opetus on tietenkin se, että aika moni on tietämätön niistä korkeuksista, johon voisi liitää. Löytyy tästä kotka-kana -tarinasta muitakin syvyyksiä….

 

Niin viime viikolla kuin itse asiassa monena aikaisempana tiistaina, ne ensimmäiset juoksukilsat tuntuvat turkasen raskailta. Pidän maanantait normaalisti juoksuvapaina ja näyttää siis siltä, että lepopäivän jälkeinen lenkki ei (jostain syystä) ala lennokkaissa merkeissä, vaikka toisin voisi luulla.

 

Itse asiassa tämä “ilmiö” on seurannut minua niin kauan kuin muistan. Aikoinaan tämä potutti sen verran paljon, että en pitänyt juoksuvapaita päiviä:-)

 

Tänään, noin tunnin kuluttua lenkin aloituksesta, juoksu alkoi kun alkoikin kulkemaan todella hyvin. Juoksin kaikkiaan noin 2h15min.