Aivoriihi

/in /by

Blogin 5-vuotispäivät menivät harmittavasti ohi. Virallinen synttäripäivä oli n.kuukausi sitten eli näpyttelin ensimmäisen bloggauksen sportman.fi-sivustolle toukokuussa 2010.

 

Menneeseen viiteen vuoteen mahtuu niin paljon tapahtumia ettei paremmasta väliä.

 

Jotta tulevat vuodet olisivat (vähintään) yhtä värikkäitä, niin sen eteen on tehtävä töitä. Tosissaan, mutta ei vakavasti:-)

 

Tapaan aika ajoin mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa on kiva pallotella eli heitellä ideoita siitä, mitä kaikkea sitä voisikaan tulevaisuudessa tehdä.

 

Tänään on yksi sellainen päivä. Tapaan ex-sponsorini, joka on nyt heittäytynyt itsenäiseksi yrittäjäksi. Ja mikä olisikaan inspiroivampi tapaamispaikka kuin Nuuksio.

 

Nuuksio-teemalla jatketaan myös tiistaina, jolloin tapaan yhden juoksukoulun oppilaan. Hänellä on jäänyt – työkiireistä johtuen -useampi juoksutekniikkasessio väliin, joten käymme yhdessä läpi maastojuoksun perusteita.

 

 

6+1

/in /by

Otsikon mukaisella tahdilla edetään eli kuusi päivä juoksua ja yksi lepopäivä viikkoa kohden..ja kehoa kuunnellen.

 

Joskus -kauan sitten – tahti oli jopa kolme lenkkiä päivässä. Siis kesäisin. Ja ne eivät olleet mitään pikapyrähdyksiä. Niinä vuosina kilsoja kertyi varovaisesti arvioiden 8000-9000 km per vuosi.

 

Yksi juoksukoululainen ihmetteli miten mun jalat ovat kestäneet kaikki nämä juoksuvuodet? Eilen, tapasin (1h45min) lenkilläni tutun pariskunnan ja he päivittelivät sitä, kuinka “sun polvet kestävät tuota juoksua”.

 

Varusmiesaikana vasemmassa polvessani oli jotain häikkää. Se turposi pitkien marssien aikana. Minut lähetettiin tutkimuksiin Tilkkaan eli Helsingin sotilassairaalaan. Polveen tehtiin varjoainekuvaus silloisella (1980-luku) menetelmällä. Polveen ruiskutettiin jotain mönjää ja sitten sitten sitä väännettiin eri asentoihin jonkin sortin ruuvipenkissä.

 

Sanotaan, että tuo kokemus ei nostanut tunnelmaa. Lokoilin Tilkassa viikon ja vielä toisenkin. Sitten tuli kutsu lääkärin puheille. “Alikersantti Viljanen, nyt näyttää siltä, että teidän juoksemiset ovat juokstu. Tuolla polvella ei voi enää juosta!”. Ne kuuluisat viimeiset sanat:-)

 

Sain vapautuksen juoksu-ja pikamarsseista, jota en tosin noudattanut. Sitä nyt ei voi olla ryhmänjohtaja, jos ei voi juosta tiiminsä kanssa.

 

En ole ollut koskaan erityisen auktoriteettiuskovainen ja annoin lääkärin analyysin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Armeijan jälkeen polvet eivät ole kipuilleet kertaakaan. Knock on wood…

 

Tuosta lääkärin “lausunnosta” oli se opetus, ettei muiden lausumille tai tuomioille kannata paljoa antaa painoarvoa.

 

Tällaisesta jääräpäivyydestä ei ole mitään hyötyä tyypillisessä työyhteisössä, mutta tälläisessä epätavallisessa organisaatiossa, jota itse edustan, niin siitä voi olla jopa hyötyä.

 

Kuten olen jo monasti kirjoittanut, niin tämä seuraava aavikkojuoksu- onnistuessaan – on (minun osalta) vain ja ainostaan jääräpäisyyden ansiota. Muut tiimissä hoitavat sitten nämä älyä vaativat tehtävät.Niin se meni mm.Saharan halkijuoksussakin:-)

 

Jolkottelen tänään sellaisen parituntisen.

 

 

 

 

 

 

Vetoja

/in /by

Kenialaisten (Paavo Nurmi Games) innoittamana meikäläinenkin juoksi päivän lenkillä normaalia vikkelämpää vauhtia. Juoksu tuntui sulavalta, mutta ei varmaan näyttänyt siltä:-)

 

Juoksin ensiksi 30 minsaa rennosti hölkötellen, jonka jälkeen pistin hieman enemmän pökköä pesään. Lenkin loppuvaiheessa tein vauhtileikittelyjä a´la yksi puhelinpylvään väli kovempaa ja yksi palautellen.

 

Kelithän on juoksijoita ajatellen kohtuu ihanteelliset. Ei ole liian kuuma eikä aurinko porota, mutta lämpöä on ihan riittävästi. Pahuksen kosteaa kyllä on. Remontoimme just saunamme, mutta eihän sinne tarvitse mennä, kun sitä hikoilee muutenkin…

 

Ensimmäinen lomaviikko on mennyt treenien (ja muutenkin..) oikein mallikkaasti. Kunto on selvässä nousussa. Tällä viikolla kilsoja tulee abouttiarallaa 130 km. Se on kilsamäärä, jota en tule treenikaudella ylittämään. No poikkeukset vahvistavat aina sääntöä:-)

Silloin kun juoksen aavikolla, niin nakutan tasaisen tappavaa 350 kilsan viikkotahtia. Jos nyt yrittäisin juosta niin paljon yhden viikon aikana, niin olisin seuraavat viikot toipilaana.

 

Miksi näin? Silloin kun lähden pitkälle “seikkailujuoksulle”, niin fyysinen ja henkinen latinki on saatava huippuunsa. Sitä flow´ta tai vireystilaa ei tarvitse hakea, sillä se tulee ihan automaattisesti. Sitä ei voi kuitenkaan taikoa esiin jokaiselle vuoden viikolle.

 

Virtaustilaan pääsee siten, että on käyttänyt hurjasti aikaa ja muita resursseja, jotta retkikunta pääsee edes aloittamaan toimintansa.

 

Tuolloin on edes teoriassa mahdollista juosta 350 km viikossa useamman viikon ajan ja ilman lepopäiviä.

 

Summa summarum, fyysisen kunnon lisäksi myös henkisen kunnon, jota Mietaan Jussi nimitti “tappamisen meningiksi”, on ensisijaisen tärkeä.

Hyvää viikonloppua!