Eilinen päivä kului aika nätisti lentokoneessa. Toivottavasti en loukannut kenenkään ilmatilaa…

 

Lähden eilen määränpäästä klo.4.30, herätys oli tuntia aiemmin, joten nukkumiset jäivät vähiin. Odottelin siinä pihamaalla, että taksi tulisi minua hakemaan, kunnes puhelin soi ja siellä taksikuski selitti aikamoisella mongerruksella, että alueella partioivat poliisit/sotilaat eivät päästä häntä perille. Siinä olikin aikamoinen setviminen, että pääsin kyseisen taksin takapenkille ja kohti lentoasemaa. No, onneksi ehdin lennolleni. Näissä tilanteissa on vaan säilytettävä maltti ja suhtauduttava niihin huumorilla. Muuten tulee sydis.

 

Reissu oli kaikin puolin onnistunut ja vaan nyt odotellaan, kuinka äijän käy.

 

Kun tein 13 vuotta sitten lopullisen päätöksen irtaantua perinteisestä työelämästä, niin asetin erääksi tavoitteeksi olla raatamatta niska limassa. Okei, onhan aavikoilla juokseminen rankkaa puuhaa, mutta seikkailut ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu nykyisessä “työssäni”. Niiden valmisteluihin menee huomattavasti enemmän aikaa, kun itse suoritukseen.

 

Hesarin kolumnisti Piia Elonen tarttuu tähän aiheeseen 1.3.julkaistussa kirjoituksessaan “Jos raataa niska limassa on rahaa mutta ei aikaa”.

 

Elonen kirjoittaa “Toiset ovat ratkaisseet ongelman niin, etteivät jaottele työ- ja vapaa-aikaa hampaat irvessä. Työ saa tulla vapaalle, ja toisaalta töissä voi hoitaa omia asioita. Jos työ on tarpeeksi kivaa, ei siitä välttämättä tarvitse repiä itseään irti mihinkään joogaretriittiin” (HS, 1.3.2015)

 

No, tuota viimeistä virkettä joogaretriiteistä en allekirjoita, vaikka siinä taitaa olla ainakin puolet sarkasmia. Työ ja vapaa-aika menevät nykyään sopivasti sekaisin. Tärkeintä on, että työ on kivaa eikä sitä tehdä otsa kurtulla. Välillä (ja nykyään aika useinkin..) voisi olla jopa syytä olla suu mutrulla, kun seuraavan seikkailun asiat etenevät tahtiin “yksi askel eteen, kaksi taakse” , mutta kyllä ne asiat aina jotenkin suttaantuvat. Niin tämäkin.

http://www.hs.fi/tyoelama/a1425011463543