Keskiviikon uutisissa oli kuulemma uutinen, joka kertoi Nuuksion olevan maan lumisin paikkakunta.
Mittausasema on aika lähellä meidän tönöä. Se on Solvallassa eli muutama kilsa meiltä pohjoiseen.
Toivottavasti kauppungin aurakalusto vierailee jossain vaiheessa Nuuksiotiellä. Ei muuten, mutta viikonloppu lähestyy ja monet suuntaavat nokkansa vaikkapa Solvallan lasketturinteeseen…
Miksi ihmeessä jokaisesta ihan normaalista asiasta tehdään (mediassa) kauhea katastrofi?
No nyt tuli lunta ja kerralla paljon, mutta kyllä sitä on tässä maassa aiemminkin tullut ja ihan hyvin on pärjätty ilman helvetinmoista kohkaamista. Kas kun ei hälytyssireenit soi…
Seuraava uhka on kiristyvä pakkanen. “Tuntuu jopa -28 asteelta” tunnelmoi eräs iltapäivälehti.
Klikkijornalismi, sehän tässä on kaiken pahan alku ja juuri.
Katastrofit, mullistukset,…ne myy ja jollei niitä ole, niin niitä kehitellään.
Meikäläisen kunto on kehittynyt oikein mukavasti tämän luonnon katastrofin aikana. Kolaa on työnnetty ja lapiota heiluteltu.
Kun katastrofipakkaset alkavat, niin aion heilutella kirvestä. Kunnon pakkasella puu nasahtaa halki oikein mukavasti. Ja juoksemassakin aion käydä.
Yrittäkää pärjätä.
Oliskohan puoli metriä jo täynnä, nimittäin lunta. Voi olla jo ylikin ja lisää tulee.
En juossut tiistainakaan lenkkiä, sillä tsilarin (talkkarin..) hommat veivät koko päivän ja illankin.
Kun oli saanut pihan toisen puolen aurattua, niin se toinen puoli piti taas aurata ja sitä rataa…
Lumiduunit kuuluu sarjaan “oma asenne ratkaisee”.
Sitä voi vihata, rakastaa tai vaan pärjätä sen kanssa. Oma valinta.
Mä otan lumiduunit treeneinä. Ja kesken puurtaminen olen miettinyt sitä, että menemme päivä päivältä kohti kevättä ja päivä pitenee pikku hiljaa.
Kyl tää tästä.
