8 vuotta sitten….

/in /by

Katselin maanantai-iltana dokumentin vuoresta nimeltään K2.

K2:ta on toisinaan kutsuttu maailman vaarallisimmaksi vuoreksi. Tilastojen mukaan K2 on toiseksi vaarallisin yli 8 000 metriä korkea vuori maailmassa. Vuoteen 2012 mennessä vuoren huipulle oli päässyt 306 kiipeilijää, kun yrityksessä oli kuollut 81 ihmistä. Kuolleiden osuus huipulle päässeistä oli 29%. Vain Annapurnan suhdeluku on korkeampi, 32%. Maailman korkeimman vuoren Mt. Everestin vastaava suhdeluku oli vuoden 2012 lukujen perusteella 4%.(Lähde: Wikipedia)

Ystäväni Samuli Mansikka menehtyi juuri tuolla Annapurnalla melko tasan 8 vuotta sitten.https://www.samulimansikka.com/

Kävimme vähän ennen Samulin viimeiseksi jäänyttä matkaa lounaalla ja keskustelimme hänen tulevasta vuorimatkastaan ja vähän muustakin.

Minä puolestaan puhkuin intoa Arabia-juoksusta, joka tosin toteutui vasta kuusi vuotta myöhemmin.

Muutamaa vuotta ennen Annapurnaa sain häneltä puhelinsoiton Tukholmaan, jossa olin lyhyellä työreissulla Hän oli juuri huiputtanut jonkun (en muista mikä..) yli 8000`n vuoren. Olimme sopineet, että hän soittaa minulle heti huiputuksen jälkeen ja minä lähetän saavutuksesta tiedotteen mm. Hesariin ja Suomen Tietotoimistolle.

Hän soitti tietenkin juuri sillä hetkellä, kun olin istunnolla tukholmalaisen hotellin vessassa. Se oli koominen tilanne.

Samuli on erään maailman korkeimman vuoren huipun tuntumassa satelliittipuhelin kädessä ja minä istun pöntöllä kännykkä korvalla toisella puolella maapalloa. Saimme siitä aikaan pienet naurut…

Heti sen jälkeen lähetin lehdistötiedotteen eikä mennyt aikaakaan, kun joku toimittaja soitti kysyäkseen lisätietoja.

Samuli muuten ehti huiputtaa yllä mainitun K2`n ilman lisähappea ja ulkopuolista kantoapua. Sitä ei ole kovin moni muu tehnyt…

Visualisointi

/in /by

Mårten Mickos on suomalainen yritysjohtaja ja hallitusammattilainen, joka on vaikuttanut jo pitkään rapakon takana.

Hän kirjoittaa kolumneja Hesariin ja tässä eräs, joka kiinnitti ilmestyessään minun huomioni.https://www.hs.fi/visio/art-2000008631625.html

Mitä Mickos sanoo unelmista ja visualisoinnista?

“Unelman pitää olla todella villi. Sen aisapariksi tarvitaan visualisointi, joka ei ole villi vaan pragmaattinen ja konkreettinen, täynnä lukuja ja laskelmia. Vasta kun yrittäjä osaa visualisoida menestyksen, hän pystyy tavoittelemaan sitä”.

“Kun unelma on sovittu, pitää lähteä visualisoimaan sitä. Mitä kaikkea unelma vaatii? Ovatko osat jo olemassa, vai pitääkö ne luoda? Mitä eri osat maksavat? Mikä on pienin mahdollinen kokoonpano, jossa unelmaa voi luotettavasti kokeilla ja arvioida? Mitkä asiat voivat mennä pieleen?”

Olen kuullut amerikkalaisten sanovan “seeing is believing” eli meidän on luotava mielessämme kuva tavoitteesta ja lopputuloksesta, ennen kuin voimme täysin uskoa siihen.

“You need to visualize to realize”.

Tällaisia oppeja olen yrittänyt noudattaa jo yli 15 vuotta. Näiden villien ideoiden osalta olen saattanut onnistua melko hyvin, mutta toteutukset ovat aina välillä yskähdelleet.

Pitkät ja rauhalliset juoksulenkit ovat minulle parasta aikaa unelmointiin.

No Kulusuk

/in /by

Olen katsonut viimeisten viikkojen ja kuukausien ajan vuorikiipeilydokkareita, joita löytyy esimerkiksi YouTubesta.

Sen lisäksi käyn päivittäin katsomassa kiipeilyyn ja muihin seikkailuihin liittyviä uutisia Exploreswebistä.

“Annapurna delayed another week” -uutinen edellä mainitulta saitilta kertoo, että sää kyseisellä alueella on kiipeilijöiden kannalta niin perseestä, että he joutuvat odottamaan hyvää sääikkunaa ainakin viikon, todennäköisesti paljon pidempäänkin.

Sen mitä olen vuorikiipeilijöitä tavannut, niin he eivät ole luonteeltaan sieltä hätäisimmästä päästä. He ovat tottuneet odottamaan….

Muistan Etelämantereen seikkailultani sen, kun lentokone ei päässyt, kiitos myrskyjen, hakemaan meitä jäätiköltä pois. Osa perusleirin asukeista oli siitä aivan raivoissaan, kun taas vuorikiipeilijät ottivat asian lungisti.

Heidän asenteensa oli mielestäni oikea. On turha stressata asioista, joihin ei voi vaikuttaa.

Otsikon teksti viittaa Grönlannin seikkailuun 2019.

Tasan neljä vuotta sitten olin Reykjavikissa matkalla kohti Grönlannin jäätikköä.

Matka jäätikölle kesti 10 päivää, sillä lennot Islannista Grönlantiin peruttiin päivä toisensa perään. Myrsky oli saavuttanut seikkailuni ensimmäisen Grönlannin kohteen Kulusukin ja lentokenttä oli täten suljettu. Minulle sanottiin Reykjavikin lentokentällä joka ikinen aamu “No Kulusuk”.

Vietin Reykjavikissa viikon ennen kuin pääsin jatkamaan matkaani.

Kulusukiin päästyäni tuli heti selväksi, ettei jatkolennon (kopteri) saaminen ollut sieltä yksinkertaisimmasta päästä. Yksi alueen kopteri oli nääs kaputt.

No, pääsin kuitenkin jatkamaan matkan tekoa seuraavaan kohteeseen Tasiilaqiin, johon jämähdin taas useammaksi päiväksi. Viimein pääsin kopterikyytiin kohti viimeistä etappia, Isortoqia.

Sielläkin kuppasin vielä pari päivää ennen kuin pääsin tiimini kanssa jäätikölle.

Monet ovat ihmetelleet sitä, että jaksan odottaa jopa useita vuosia saavuttaakseni jonkun tavoitteen.

Kerron tästä lisää päivän parin sisällä. Aiheena on tällöin “visualisointi”.