Kun teimme Saharan halkijuoksun aikana rajanylityksiä, niin meiltä, siis retkikunnan jäseniltä, kysyttiin ammattia.
Niillä seuduilla titteli “toimittaja” on pahin mahdollinen eli sitä ei missään nimessä kannata käyttää.
Tein tuolloin myös toimittajan duunia Juoksija-lehteen ja kirjoittelin pariin muuhunkin aviisiin aina silloin tällöin, mutta olin siitä Saharassa vaiti.
Jokainen tiimin jäsen sai ohjeen olla “ääntröprönöör” siis entrepreneur, yrittäjä.
Lausuimme sen suomalisella ralli-englannilla, jotta tulimme varmasti ymmärretyiksi.
Ei meillä rajalla mitään vaikeuksia ilmennyt, mutta tarkkana sai aina olla.
Jemmasimme tosin kameroita yms. auton takapenkin fylleihin…
Yleisesti ottaen aavikon ylittävä juoksija herätti ihan positiivisia fiiliksiä paikallisten viranomaisten keskuudessa.
Erään alueen komendantti tuli vierailulle leiriimme ja hän halusi ottaa yhteiskuvan.
Penalla oli mukana valokuvatulostin, joten saimme uunituoreita kuvia vieraallemme.
Sen muistan, että hän puristi kuvien oton yhteydessä toista pakaraani.
Aavikkojuoksun aikana on pistettävä kroppaa likoon monella eri tavalla….
Liitin pari viikkoa sitten Facebook-sivulleni Merrellin toimistolla otetun kuvan, johon lisäsin tekstin “näillä kohti Saharaa 2026”.
Siitä mennyt kuin tovi, kun Mohammed eli Moha Saudeista lähestyi minua ja kysyi “miksi et tule tänne juoksemaan?”.
Siis juoksemaan Arabian aavikolle, jossa seikkailu jäi kesken vuonna 2021.
Olen jutellut tiimipäällikkö Mohan kanssa aiheesta monta monituista kertaa ja joka kerta olemme jämähtäneet samaan asiaan.
Rahaan.
Se juoksu maksaa ihan hemmetin paljon.
Minun oli tarkoitus palata Rub al Khalin aavikolle loppuvuonna 2022, mutta paikallinen tukija, joka oli sponsorina v.2021, häipyi kuin pieru sa…..
Hän nimittäin lupasi jatkaa seikkailuni tukemista, vaikka ensimmäinen yritys epäonnistuikin.
Löimme siitä kättä päälle, mutta hän kuuluu näemmä siihen rotuun, joka puhuu ja lupaa paljon, mutta toteutus sakkaa.
Olen tehnyt sellaisen huomion, että ylilupaajat tuppaavat alisuorittamaan.
No, maapallolla on muitakin kiinnostavia aavikoita, jotka ovat tarkastelun kohteena.
Yksi sellainen on Namibian aavikko, jota pidetään maailman vanhimpana hiekka-aavikkona ja jossa on maailman korkeimpia dyynejäkin.
Seikkailukaverini Greg (Kalahari, Grönlanti 2013) olisi tästä reissusta erittäin kiinnostunut ja on mahdollista, että lähdemme sinne kimpassa vuosien 2027-2029 välisenä aikana.
Jatkan Saharan halkijuoksun (2012) käsittelyä ja nyt olemme siirtymässä kohti Mauritaniaa.
Kuten aiemmin jo mainitsin, niin jouduimme vaihtamaan tukitiimiä Marokon ja Mauritania rajalla.
Muutamaa päivää ennen rajalle saapumista, saimme puhelun.
Satelliittipuhelimen toisessa päässä oli Salem, mauri-tiimin pomo.
“Missä rahat ovat?” kyseli Salem.
Kävi ilmi, että Suomesta lähettämäni rahat eivät olleet saapuneet Salemin firman tilille.
Vakuutin, että rahat ovat lähteneet.
“Jos rahoja ei löydy, emme ole rajalla vastassa” kuului uhkaus.
Soitin pankkiin. Oli ihan v…n kiva soitella sinne kesken 50 kilsan päiväjuoksun.
Onneksi minulla oli ja on siellä helvetin hyvä yhteyshenkilö, Nenosen Marko.
Urheilumies.
Sain Markon onneksi kiinni ja kyselin, ovatko rahat lähteneet.
Marko vakuutti, että on. Pyysin, että hän lähettää by fax kuitin lähetetyistä rahoita Salemille.
Ja näin tapahtuikin.
Sen jälkeen emme kuulleet Salemista sanakaan, kunnes tapasimme hänet sovitussa paikassa.
Minun oli tarkoitus juosta Mauritaniassa jo alkuvuonna 2008, mutta homma kyrvähti terroristeihin, jotka tappoivat ranskalaisia turisteja joulukuussa 2007.
Lähdin sitten Libyaan…
No, nyt oli vuorossa uusi yritys.
Olimme varautuneet terroristeihin hankkimalla tiimiin yli kymmenen paikallista sotilasta.
Enimmillään heitä taisi olla 14….
Jo tämä kertoo siitä, että kyseessä ei ollut mikään ihan tavallinen puistokävely.
En viitsi mässäillä tällä asialla sen enempää, mutta sen sanon, että olimme ulkopuolisten tarkkailun kohteena.
Juoksu kulki pahuksen hyvin.
Keho vahvistui päivä päivältä ja olisin voinut napsia kilometrejä enemmänkin kuin 50 per päivä, mutta ahneella voi olla paskainen loppu…
Kunnes tuli se viimeinen päivä.
Mietin aamulla, että nyt voisi rykäistä pidemmän vedon.
Olin kieltämättä aika leipääntynyt siihen juoksemiseen ja teki mieli lähteä jo kotiin.
Tiimiin oli jo paria päivää aiemmin liittynyt Kirsi sekä Hietasen Juha, joka oli siis kirjoittamassa meikäläisestä “Seikkailujuoksija”-kirjaa.
Päätin juosta yhden päivän aikana ne loppukilsat, jotka meillä oli jäljellä.
92 km.
Juoksu sujui kuin siivillä. En tuntenut minkäänlaista väsymystä ja sain muutamaan otteeseen vihjeen juosta vähän hiljempaa.
En voi sanoin kuvailla sitä helpotusta, kun noin pari vuotta kestänyt “Operaatio Sahara” oli viimein ohi.
Toimittaja/ultraurheilija Teemu Virtanen teki Saharan juoksusta jakson VO2-ohjelmaansa.
Juoksu kesti muuten sen verran kauan, että Suomessa ehti vaihtua presidenttikin.
Juoksun jälkeen vietimme pari päivää vielä Mauritaniassa, jonka jälkeen Hietsu, Kirsi ja meikäläinen matkasivat Marokon Casablancaan viimeistelemään kirjaprojektia.
Suomeen palattuani täällä odotti aikamoinen hulabaloo.
Haastatteluja toisensa perään, joista nostan esille Arto Nybergin suositun keskusteluohjelman.
Ja puhekeikkaa pukkasi. Olin jo paria päivää myöhemmin puhumassa erään media-alan yrityksen johtoryhmälle.
Olin tässä tilaisuudessa vielä niin väsynyt, että välillä piti nojailla seinäänkin.
Kirja ilmestyi toukokuussa ja sen julkistaminen tapahtui minulle hyvin tärkeässä paikassa.
Olympiastadionilla.
Tämän ja monen muun minulle tärkeän asian järkkäili Juha Hietsu Hietanen!
No, en jäänyt kovinkaan pitkään aloilleni, sillä silmissä siinsi uusi seikkailu, Grönlannin jäätikön ylitys juosten.
Ja pian matkasinkin Lontooseen tapaamaan seikkailukaveriani Greg Maudia….
Pari kuukautta Saharan halkijuoksun jälkeen oli aika julkistaa Seikkailujuoksija-kirja. (vas. Juha Hietanen)
Yllä kuva, joka on otettu heti 1628 km juoksun jälkeen. Mies oli suihkun tarpeessa…
