Olen kuullut, että lisähapella suoritettu kasitonnisen huiputus vastaa kuusitonniselle kiipeämistä.
Lisähappi tuo siis “kiipeilijälle” hillittömän lisäedun.
Itse asiassa lisähappi tarjoaa mahdollisuuden harjoittaa kiipeilyturismia maailman korkeimmilla vuorilla.
Nämä vuoret olivat aiemmin vain vuorikiipeilijöiden herkkua, mutta “kiitos” lisähapen, nyt ihan perus-sukankuluttajan.
Everestille ja 13.muulle yli kasitonniselle vuorelle matkaa vuosittain lukuisa määrä kiipeilijöitä, jotka eivät sinne kuulu.
Tunnen useita vuorikiipeilijöitä.
Siis sellaisia, jotka ovat huiputtaneet maailman korkeimpia vuoria.
He ovat kartuttaneet pitkäjänteisesti osaamispääomaa ennen siirtymistään korkeille vuorille.
Himalajalle päästyään, he ovat olleet tiimeilleen “voimavara”.
Tällä hetkellä ylivoimaisesti suurin osa “kiipeilijöistä” ovat tiimeilleen “rasite”.
Kun korkealle vuorelle menee samanaikaisesti helvetinmoinen määrä “rasitteita”, niin siitä voi seurata/on seurannut katastrofi.
No, eikö ole siis hyvä, että he ovat siellä lisähapen kanssa?
Ylivoimaisesti suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu alas päin liikuttaessa.
Aiemmat katastrofit ovat noudattaneet mm. tätä kaavaa:
Korkeilla vuorilla sää on erittäin haastava ja alati muuttuva.
Niin sanottu huiputus-sääikkuna on yleensä lyhyt.
Tällöin vuoren huipulle pyrkii samanaikaisesti kaikki kynnelle kykenevät.
Mitä lähemmäksi vuoren huippua päästään, niin sitä hitaammiksi jonot muodostuvat.
Ja jossain vaiheessa ne pysähtyvät kokonaan.
Lisähappea on varattu kullekin “kiipeilijälle” vain tietty määrä ja mitä pidempään “kiipeilijä” on niiden varassa, niin sitä ilmeisempää on se, että se loppuu kesken.
(ne happipullot jäävät muuten sinne vuorelle).
Happikadon heikentämä “kiipeilijä” ei ole ainoastaan vaaraksi itselleen vaan myös muille.
Yleensä tässä vaiheessa sää muuttuu ja loput varmaan arvaattekin.
Minulla on yksi hylly täynnä vuorikiipeilykirjoja. Kirjallisuuden lisäksi seuraan eri lähteistä hyvin tarkasti mitä korkeilla vuorilla tapahtuu.
Miksi?
Seikkailut, mitä ja missä ne ovatkin, kiehtovat.
Toiseksi, ne kiehtovat minua myös opetusmielessä.
Onnistumisen lisäksi minua kiinnostavat epäonnistumiset.
Jotta tiimini voi pärjätä, minun on selvitettävä mikä on johtanut jonkun toisen tiimin katastrofin kynsiin on kyseessä vuori, jäätikkö, aavikko, valtameri….
Vaikka olosuhteet ovat hieman erilaiset, niin yhteisiä nimittäjiä on useita.
Yksi sellainen on luonto. Joku voi yrittää tapella sitä vastaan, mutta jossain vaiheessa hän huomaa, ettei sitä voi voittaa, mutta sen kanssa pärjää, jos sitä kunnioittaa.
Näyttelijä Emma Thompsonin “kirje suomalaisille” julkaistiin Helsingin Sanomissa. Kirjoittaessaan luonnosta hän sanoo seuraavaa: “Olosuhteita vastaan ei kannata taistella – niiden kanssa on tehtävä yhteistyötä, niihin on sopeuduttava, niiden kanssa on muututtava ja niitä on kunnioitettava” (HS, 29.3.2024).
Toinen on ihmisluonto. Ihminen sen viisaan tai tyhmän päätöksen tekee. Minua kiinnostaa, mikä on ajanut ääriolosuhteissa retkikuntia katastrofiin johtaneisiin tuloksiin.
Luulen tietäväni ainakin osan vastauksista, mutta siitä lähiaikoina lisää.
