Minulla on laskelmieni mukaan kokemusta kymmenestä retkikunnasta, jotka ovat taivaltaneet aavikoilla, jäätiköillä ja kerran pari vuoristossakin.

Ja ensi lokakuussa on jo seuraavan vuoro, kun tiimimme lähtee 1000 kilsan taivallukselle Saharan autiomaahan.

Jos yrittää luoda kuvan seikkailujuoksijan työstä, niin siitä saa julkisuuden perusteella helposti kuvan, että juoksentelen maailman “äärialueilla” yksikseni.

Totuus on juuri päin vastainen.

Olen ollut pahuksen onnekas tiimien suhteen, mutta on niitä huti-rekrytointejakin tullut tehtyä.

Näistä jälkimmäisistä olemme maksaneet kovan hinnan, mutta oppineet myös hurjan paljon.

No Jukka, millainen on paras mahdollinen retkikuntatiimi?

1.Hyvään ryhmään tulisi kuulua tasapainoinen yhdistelmä kokemusta ja energiaa.

Esimerkiksi jäätiköllä ryhmässä on oltava kokenut pääopas, joka tuntee paikalliset olosuhteet railoineen päivineen. Hän osaa lukea ympäristöä.

Matkassa on oltava myös huippukunnon omaavaa henkilöstöä, joka rakentaa leirin suit sait sukkelaan ja jaksaa tehdä ryhmän raskaat työt.

2. Jokainen ymmärtää, että “pieni lipsahdus” voi olla kohtalokas. Siksi tiimin on hengitettävä samaa “turvallisuuskulttuuria”

Kommunikaation on oltava hyvin avointa ja on oltava malttia pysähtyä, jos jokin ratkaisu tuntuu väärältä.

Otan esimerkin Grönlannin jäätiköltä. Kokoonnuimme päivittäin joko inuiittien Laisin ja Salon tai Antin ja minun telttaan.

Eräänä päivänä sain mm. meteorologilta viestin, että myrskyalue saattaa lähestyä, mutta toinen meille kantautunut viesti kertoi, että näin ei välttämättä käy.

Kysyin asiasta muiden mielipidettä. Kaksi tiimin jäsentä oli 50/50 lähdön tai paikalleen jäämisen kannalla, mutta pääopas Salo näytti käsiliikkeellä, että jos liikumme, niin hukka meidät perii.

Kommunikaatio oli avointa ja jokaisen mielipidettä kunnioitettiin.

Tein lopulta, kiitos Salon, päätöksen pitää nykyinen leiripaikkamme ja aloimme valmistautumaan mahdolliseen myrskyyn rakentamalla jääkuutioista “myrskyvallia”, jotta hurrikaani ei vahingoittaisi telttojamme. Sen lisäksi kannoimme telttaan ylimääriset muonavarastot useammalle päivälle.

Jos olisimme lähteneet tuolloin liikkeelle, niin en kirjoittaisi tätä blogia….

3. Jäätiköllä tai aavikolla pahin vihollinen ei ole aina sää, vaan pääkoppa.

Psyykkinen ja henkinen kuorma sekä yksitoikkoisuus saattavat ottaa joistakin ihmisistä yliotteen.

Mukana kulkevien tyyppien on siedettävä hiljaisuutta, yksinäisyyttä, rutiinia ja epämukavuutta.

He eivät kinaa tai syyllistä kavereita väsyneenä ja turhautuneena.

Olen toiminut tässä huonona esimerkkinä. Päästelin Saharan halkijuoksun aikana paineita ulos ja kaduin sitä jälkikäteen raskaasti.

Pyysin ja sain anteeksi.

Ja opin läksyni.

Jatkan tiimiaiheesta huomenna lisää.

“Men wanted for hazardous journey. Low wages, bitter cold, long hours of complete darkness.

Safe return doubtful. Honour and recognition in event of success.” (Sir Ernest Shackleton)

********************************************************************************

According to my calculations, I have experience from ten expeditions that have trekked across deserts, glaciers, and once or twice even in the mountains.

And next October it will be time for the next one, when our team sets out on a 1,000-kilometre journey across the Sahara Desert.

If you try to imagine the work of an adventure runner, public perception easily gives the impression that I roam the “extremes of the world” all by myself.

The truth is quite the opposite.

I’ve been damn lucky with my teams, but I’ve made a few bad recruitment choices as well.

We have paid a high price for those, but we have also learned an enormous amount.

So, Jukka, what makes the best possible expedition team?

1. A good group should have a balanced mix of experience and energy.

For example, on a glacier the group must include an experienced lead guide who knows the local conditions, crevasses and all. They know how to read the environment.

You also need personnel in top physical condition who can set up camp quickly and handle the heavy work of the group.

2. Everyone understands that a “small slip” can be fatal. That’s why the team must breathe the same safety culture.

Communication must be very open, and you must have the patience to stop if any solution feels wrong.

Let me give an example from the Greenland ice sheet. Every day we gathered either in the tent of the Inuit men Laisi and Salo or in Antti’s and my tent.

One day I received a message from a meteorologist saying that a storm front might be approaching, but another message suggested that this might not be the case.

I asked the others for their opinions. Two team members were 50/50 on whether to leave or stay put, but the lead guide, Salo, gestured with his hand that if we moved, we would be doomed.

Communication was open, and everyone’s opinion was respected.

In the end—thanks to Salo—I decided to stay at our current camp, and we began preparing for a possible storm by building a “storm wall” out of ice blocks so that the hurricane wouldn’t damage our tents. We also carried extra food supplies into the tent for several days.

If we had set off that day, I would not be writing this blog…

3. On a glacier or in the desert, the worst enemy isn’t always the weather—it’s your own head.

The psychological and mental load, as well as monotony, can get the better of some people.

The people travelling with you must be able to tolerate silence, loneliness, routine, and discomfort.

They don’t squabble or blame others when tired or frustrated.

I have set a poor example in this regard. During the run across the Sahara I vented my frustrations, and I regretted it deeply afterwards.

I asked for forgiveness, and I received it.

And I learned my lesson.

I’ll continue on the topic of teams tomorrow.