Pidä suojaus ylhäällä

/in /by

Olen kasvanut yhteiskunnassa, joka on aina herännyt seuraavaan aamuun, jossa sähköt pelaa ja kraanasta tulee vettä.

Aika ajoin käyn olosuhteissa, joissa näin ei ole. Itse asiassa ne ovat aika kaukana siitä.

Menemättä nyt yksityiskohtiin, niin nämä seikkailut ovat opettaneet selviytymään myös toisenlaisissa olosuhteissa.

Kirjoitin tarkoituksella värikynällä sanan opettaneet.

Olen tehnyt useiden seikkailujen yhteydessä töitä ihmisten kanssa, jotka ovat varautumisen ammattilaisia ja olen saanut heiltä paljon oppia.https://www.talouselama.fi/uutiset/suojassa-saharassa/8a584f7a-6805-3e10-b1ae-c57c1ffc670c

Paska ei iske tuulettimeen silloin kun me sitä odotamme. Se pääsee aina jotenkin “yllättämään”.

Kerron tarinan Arabian niemimaan hiekka-aavikolta. Siis siitä samasta mestasta, jossa kävin mm. joulukuussa 2021.

Tarinan kertoi minulle Arabian-tukitiimiini kuuluva Eddie, joka toimii alueella pelastuspartion pomona. Myös hänen mottona on “pidä suojaus ylhäällä”.

“Saudeissa asuva mies osti uuden maastoauton. Hänen toiveena oli tehdä sen avulla lyhyehköjä aavikkoseikkailuja.

Mies valmistautui ensimmäiseen seikkailuunsa oppikirjamaisesti. Mukaan lähti varapolttoainetta, reilusti vettä ja ruokaa, tappiin ladattu matkapuhelin jne.

Hän myös kertoi läheisilleen, mihin on aikeissa matkata. Ensimmäinen aavikkoreissu meni hyvin, samoin kolme seuraavaa. Sitten tuli viidennen vuoro.

Koska ne edelliset matkat olivat menneet hienosti, niin tarinamme mies laski suojaustaan.

Mukaan ei lähtenyt varapolttoainetta, eikä hänellä tuntunut olla tarvetta ottaa mukaan liiemmälti vettä ja ruokaa. Hän ei kertonut mihin on menossa.

Eddie ja hänen tiiminsä löysivät miehen menehtyneenä aika läheltä uudenkarheaa autoa.

Autoon oli tullut toimintahäiriö, Hänen matkapuhelimensa ei toiminut, sillä akku oli tyhjentynyt. Vettä ei myöskään ollut..”

Toinen Arabia-tiimiin kuulunut henkilö työskenteli pitkään armeijan palveluksessa.

Hän sanoi minulle jo ensimmäisen tapaamisemme yhteydessä: (Riad,2014). “Jukka, we must always keep our quard up”.

Totta!

Kurinalaisuus vai motivaatio?

/in /by

Kumpi vie pidemmälle, kurinalaisuus vai motivaatio?

Tästä ja monesta muusta mielenkiintoisesta asiasta kertoi kuuluisa seikkailija Mike Horn eräässä haastattelussaan.

Mike Horn on tällä hetkellä, ainakin minun mielestäni, “the greatest living explorer”.

Hän on uinut koko Amazonin halki (5000 mailia), kiivennyt kasitonnisille vuorille, hiihtänyt etelä-pohjoisnapaa ristiin rastiin jne.

No, Mike Hornin pointti on, että ilman kurinalaisuutta ei ole tekoja, jotka tuovat tuloksia.

Lyhyesti sanottuna, kurinalaisuus vie pidemmälle kuin motivaatio.

Motivaatio on nimittäin tunne, joka vaihtelee.

Se syntyy esimerkiksi inspiraatiosta, onnistumisesta tai hyvästä olosta, mutta se myös katoaa, kun väsyttää, epäonnistuu tai ei huvita.

Voi olla vaikea motivoida itseään juoksemaan marraskuisena arki-iltana,, kun taivaalta vihmoo vettä tai räntää.

Kurinalainen juoksija ei välitä siitä.

Kurinalaisuus on siis toimimista riippumatta siitä, miltä tuntuu.

Motivaatio on kipinä, joka sytyttää tulen.

Kurinalaisuus kantaa puita nuotioon joka päivä, silloinkin kun tuulee tai sataa.

Vilpoinen aamu Grönlannin jäätiköllä. Jokainen varmaan tietää vastauksen kysymykseen “huvittaako nousta lämpimästä makuupussista päivän ulkoasaskareisiin….?”

Juokseminen on enemmän kuin kilometrejä

/in /by

Joskus elämässä suurten asioiden alku voi olla yllättävän pieni ja arkinen päätös.

Minun juoksutarinani ei alkanut suurista urheilullisista tavoitteista tai haaveesta juosta maratoneja.

Opiskeluaikoina juoksu oli enemmänkin satunnainen harrastus, kunnes eräänä kovan juhlimisen jälkeisenä aamuna päätin ottaa itseäni niskasta kiinni.

Tuumasin, että nyt olisi aika saada elämään vähän enemmän ryhtiä.

Juoksu alkoi vähitellen löytää paikkansa arjessani ja siitä tuli tapa pitää huolta itsestäni, mutta samalla huomasin saavani siitä paljon muutakin.

Työskennellessäni media-alalla lenkeistä muodostui eräänlaisia ajatusmatkoja.

Juostessa ajatukset lähtivät lentoon.

Ideoita syntyi, asioita tuli pohdittua eri näkökulmista ja mieli tuntui olevan parhaimmillaan juuri liikkeessä.

Jossain vaiheessa mieleeni hiipi ajatus: entä jos voisin vain juosta? Entäpä jos juoksemisesta voisi tehdä ammatin?

Lopulta tuo ajatus toteutui. Minusta tuli lopulta seikkailujuoksija.

Kun juoksusta tuli ammatti, sen merkitys ei kadonnut tai muuttunut vähemmän tärkeäksi. Päinvastoin.

Se vahvistui entisestään.

Seikkailujuoksussa minua kiehtoo erityisesti mahdollisuus lähteä tuntemattomaan.

Jokainen seikkailu on omanlaisensa kokemus, eikä koskaan voi täysin tietää, mitä seuraavan mutkan tai polun takaa löytyy.

Juokseminen on avannut ovia paikkoihin ja kokemuksiin, joita en muuten olisi koskaan saanut.

Samalla se on opettanut suhtautumaan avoimesti tuntemattomaan ja ottamaan vastaan sen, mitä eteen tulee.

Toki juoksemiseen kuuluu myös tavoitteita, harjoittelua, onnistumisia ja pettymyksiä. Aina ei kulje, eikä jokainen lenkki ole elämys, mutta ehkä juuri siinä piilee yksi juoksun hienouksista. Kaikki päivät eivät ole samanlaisia, eikä niiden tarvitsekaan olla.

Mutta kaiken tämän keskellä yksi asia on säilynyt samana.

Vapaus liikkua, ajatella ja nähdä, mihin polku johtaa…

Juoksu kohti tuntematonta.