“Experienced Arctic travelers know not only when to move but also when to sit still”.

Mietin eilen, että kuinkakohan moni arktinen matkaaja on päättänyt maallisen vaelluksensa liiallisella kärsimättömyydellä.

Tiedän ainakin kaksi retkikuntaa noin viimeisen 20 vuoden ajalta, jotka ovat saaneet kärsimättömyyden ansiosta lunta tupaan niin paljon, että jotkut sen jäsenistä ovat menehtyneet.

Jos minulta kysytään, että kuinka kauan arktinen retkikunta kestää, niin vastaus on aina…“en tiedä”.

Tulemme kotiin, kun homma on suoritettu.

Teemme siis kaikkemme, että kaikki tulevat terveinä kotiin.

Otetaan esimerkkinä Vatnajökull-jäätikköjuoksu 2025.

Jo juoksun melko alkuvaiheessa uskalsin asettaa 48 h aikatavoitteen, sillä sääennuste lupasi meille kohtuulliset olosuhteet.

Ne toki vaihtelivat melko paljon 150 kilsan aikana, mutta meillä oli tuiskuistakin riippumatta aina näköyhteys toisiimme.

Mikäli ei olisi ollut, niin olisimme siirtyneet suunnitelma been pariin.

Juoksun loppuvaiheessa oli ihan siinä ja siinä saavutammeko tavoitteen, sillä jäätikön länsireunassa, jonne juoksu päättyi, oli hillittömän paljon railoja.

Yksikin väärä askel ja……

En liioittele yhtään sanoessani, että viimeiset kilometrit mentiin ihan hiipien.

Ympärillä oli railoa toisensa jälkeen, joten päätin, että menee tähän nyt aikaa 50 tai 60 tuntia, niin varovaisuudesta ei tingitä.

Kun lähden seuraavalle ja sitä seuraavalle seikkailulle, niin mukaan lähtee ihmisiä, jotka tietävät että luonnon kanssa ei voi kamppailla, mutta sen kanssa voi tehdä yhteistyötä.

Mielestäni ihmisten kärsivällisyys on vähentynyt viime vuosina.

Teknologia on totuttanut meidät saamaan asiat heti: viestit tulevat sekunneissa, elokuvat alkavat yhdellä klikkauksella ja ruoka voidaan tilata nopeasti kotiin. Kun arki täyttyy nopeista palkinnoista, odottaminen alkaa tuntua epätavallisen turhauttavalta.

Seikkailuissa joutuu aina odottamaan, joskus useita päiviä, jotta voidaan taas edetä.

Sovellukset, ilmoitukset ja sosiaalinen media pitävät aivot jatkuvassa stimulaatiossa. Tämä voi heikentää keskittymiskykyä ja tehdä pitkäkestoisesta odottamisesta tai hitaista prosesseista vaikeampia.

Meillä ei ole mitään äppejä ulottuvillamme, kun olemme olemme aavikoilla tai jäätiköillä.

Sosiaalisessa mediassa näemme jatkuvasti muiden onnistumisia ja nopeita tuloksia. Se voi luoda tunteen, että kaiken pitäisi tapahtua nopeasti myös omassa elämässä.

Aivoissa toimii palkkiojärjestelmä, jossa välittäjäaine dopamiini motivoi meitä etsimään palkintoja. Monet digitaaliset palvelut on suunniteltu aktivoimaan tätä järjestelmää.

Se voi olla uusi viesti (bling!), tykkäys, video tai uutisotsikko.

Kun pieniä palkintoja tulee jatkuvasti, aivot tottuvat nopeaan palkintorytmiin.

Silloin hitaat asiat, kuten pitkät projektit tuntuvat epämukavilta, koska ne eivät anna dopamiinipiikkiä nopeasti.

Näistä ja monista muistakin syistä johtuen, retkikunnassamme on tilaa vain kärsivällisille ja pitkäjänteisille ihmisille.