Ääriolosuhteissa vainoharhainen johtaminen ei ole tyylikysymys vaan selviytymisstrategia.

Retkikuntajohtamisessa se tarkoittaa järjestelmällistä tapaa olettaa, että jokin pettää ja varmistaa, ettei se ole kohtalokasta.

Oleta aina pahin eli sää kääntyy, kalusto hajoaa, ihminen väsyy tai että päätös tehdään liian myöhään.

Päätökset tehdään ennen kriisiä ja “entä jos” -skenaariot käydään läpi etukäteen

Optimismi ei ikinä ohjaa aikatauluja.

Talven 2013 aikana valmistauduimme ensimmäiseen, mutta ei viimeiseen Grönlannin jäätikköseikkailuun.

Retkikuntakaveri kertoi minulle, että meidän on päästävä jäätikön halki xx päivässä, sillä hänen pitää olla jossain muualla tiettynä ajankohtana.

Vastasin, “siinä tapauksessa me siirretään jäätikölle menoa vuodella”.

En lähde ääriolosuhteisiin ihmisten kanssa, joilla on kiire.

Olen nähnyt, mitä se saa aikaan….

Eli, reitti, aikataulu ja energiankulutus lasketaan pessimistisesti

Poistumisreitit päätetään jo karttapöydällä

Jokaisella kriittisellä asialla on vararatkaisu, vastuuhenkilö ja päätöskynnys eli milloin käännytään takaisin.

Vuorilla se tarkoittaisi sitä, että mikäli emme saavuta huippua tiettyyn kellonaikaan, niin silloin käännytään takaisin.

Vuoden 1996 Mount Everestin katastrofi (10.5.), jossa kuoli useita ihmisiä johtui mm. tällaisesta väärästä peliliikkeestä.

Emme liiku jäätiköllä, mikäli ulkona on kova myrsky. Tuolloin me varaamme mukana kulkevasta reestä ruokaa telttoihin ainakin viikoksi, sillä sen se myrsky voi pahimmillaan kestää. Eräällä kerralla 5 päivää….

Vainoharhainen johtaja rakastaakin puskureita. Varaamme aikaa ylimääräisiin lepopäiviin, ruokaa ja polttoainetta (retkikeittimet) aina reilusti yli minimin, ryhmää ei ajeta jatkuvasti äärirajoille jne. Puskurit ovat meidän paras henkivakuutus.

Ääriolosuhteissa ryhmä aliarvioi riskit hyvällä säällä ja yliarvioi kykynsä väsymyksen keskellä. Johtajan tehtävä on olla

ensimmäinen, joka hidastaa ja olla se ryhmän pessimistinen kompassi sekä olla viimeinen, joka innostuu.

Retken jälkeen vainoharhainen johtaja kysyy mikä melkein kaatoi meidät, missä olimme liian itsevarmoja ja mikä toimi vain tuurilla?

Näin seuraava retki on oikeasti turvallisempi, ei vain “onnistunut”.

Safety comes first!

*******************************************************************************************

In extreme conditions, paranoid leadership is not a matter of style but a survival strategy.

In expedition leadership, it means a systematic way of assuming that something will fail…and making sure that failure is not fatal.

Always assume the worst: the weather will turn, equipment will break, people will get exhausted, or a decision will be made too late.

Decisions are made before the crisis, and “what if” scenarios are worked through in advance.

Optimism never drives schedules.

During the winter of 2013, we were preparing for our first but not our last Greenland glacier expedition.

A fellow expedition member told me that we had to cross the glacier in xx days because he needed to be somewhere else by a specific date.

I replied, “In that case, we’ll postpone going onto the glacier by a year.”

I don’t go into extreme conditions with people who are in a hurry.

I’ve seen what that leads to…

So routes, schedules, and energy expenditure are calculated pessimistically.

Exit routes are decided at the map table.

Every critical element has a backup plan, a responsible person, and a decision threshold—meaning the point at which we turn back.

In the mountains, that would mean that if we don’t reach the summit by a certain time, we turn around.

The 1996 Mount Everest disaster (May 10), in which several people died, was partly caused by exactly this kind of wrong strategic choice.

We do not move on the glacier during severe storms. In such conditions, we load food from the sleds into the tents for at least a week, because a storm can last that long at worst. Once, it lasted five days…

A paranoid leader loves buffers. We build in extra rest days, carry food and fuel (for stoves) well beyond the minimum, avoid pushing the group constantly to its limits, and so on. Buffers are our best life insurance.

In extreme conditions, a group underestimates risk in good weather and overestimates its abilities when exhausted. The leader’s job is to be the first to slow down, to act as the group’s pessimistic compass, and to be the last one to get excited.

After the expedition, the paranoid leader asks: what almost brought us down, where were we too confident, and what worked purely by luck?

That’s how the next expedition is genuinely safer, not just “successful.”

Safety comes first!