Vuonna 2027 tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun lähdin ensimmäiselle oikealle seikkailulleni. En silloin tiennyt, että siitä tulisi elämäntapa.

Kahteen vuosikymmeneen on mahtunut hiekkamyrskyjä, jäätiköitä, loputtomia vaelluspäiviä, kylmiä öitä teltassa ja lukemattomia hetkiä, jolloin olen kysynyt itseltäni: miksi ihmeessä olen täällä?

Silti juuri nuo hetket palaavat mieleen kaikkein kirkkaimpina.

Kun aloitin, kuvittelin seikkailun tarkoittavan kaukaisia paikkoja. Ajattelin, että tärkeintä olivat kartalla näkyvät valkoiset alueet, dyynit ja paikat, joissa harva oli käynyt. Vuosien mittaan ymmärsin, että seikkailu ei oikeastaan ollut koskaan niissä paikoissa.

Se oli jotain muuta.

Siinä hetkessä, kun et tiedä mitä seuraavan mutkan takana odottaa. Siinä, kun sää muuttuu, suunnitelma pettää tai joudut luottamaan itseesi enemmän kuin olisit aiemmin uskonut.

Aavikot opettivat kärsivällisyyttä. Jäätiköt opettivat nöyryyttä. Pitkät yksinäiset taipaleet opettivat kuuntelemaan omia ajatuksiani.

Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä: maailma on lähes aina ystävällisempi paikka kuin uutisista voisi päätellä.

Kahdenkymmenen vuoden aikana olen nähnyt maisemia, joita en olisi nuorena osannut edes kuvitella. Silti ne arvokkaimmat muistot eivät ole suuria saavutuksia.

Ne ovat pieniä hetkiä: aamun ensimmäinen valo teltan kankaalla, vieraan ihmisen tarjoama kuppi teetä, onnistumisen tunne vaikean päivän jälkeen ja hiljaisuus paikoissa, joissa ei kuulu mitään muuta kuin tuuli.

Seikkailun todellinen merkitys ei ole välttämättä perille pääseminen.

Vaan lähteminen.