Millainen on hyvä tiimi, osa 2 / What makes a good team, part 2.

/in /by

Jatkan eilen alkanutta pohdintaa aiheesta, “millainen on hyvä tiimi?”

Kylmän ja kuuman sieto on meidän tapauksessa ehdoton vahvuus.

Oikeastaan kyse on siitä, miten asennoituu erilaisiin olosuhteisiin.

Kylmästä ja kuumasta voi tehdä ystävän tai vihollisen.

Grönlannissa (2013) tanskalainen Jens-Erik teki siitä vihollisen ja yksi asia johti toiseen ja sen jälkeen kolmanteen, jonka jälkeen koko retkikunta joutui lopettamaan toimintansa..

Minulla on talvisin täällä Nuuksiossa kylmä, mutta kun menen jäätikölle, niin eipä ole.

Asennoidun siellä kylmyyteen eri tavalla kuin täällä Suomessa. Olen kuullut samaa muutamalta jäätikkö-expertiltä.

Hyvä tiimi on myös sellainen, joka huolehtii toisistaan tarjoten hyvää energiaa, tarkkailee toisten paleltumia tai auringon aiheuttamia ihomuutoksia.

Ääriolosuhteissa suunnitelma A saattaa epäonnistua, joten meillä on oltava kykyä improvisoida.

Emme voi lamaantua tilanteen edessä vaan reagoida siihen kylmän nopeasti. Usein, meidän on löydettävä ratkaisuja rajallisista resursseista.

Kalaharin autiomaan halkijuoksun loppuvaiheessa muonavarastot alkoivat ehtyä eikä autiomaasta löytynyt kauppaa, josta olisimme voineet tehdä täydennysostoja.

Tiimimme kokkina toiminut “Captain” ei jäänyt sormi suussa miettimään / murehtimaan asiaa, vaan alkoi improvisoimaan. Ja kuinka hyviä safkoja hän tekikään…

Improvisointikyky on usein se, mikä erottaa onnistuneen retkikunnan evakuoinnista.

Saharan halkijuoksun aikana paikallinen armeija pisti stopin meidän reittisuunnitelmalle, mutta me emme siitä lamaantuneet vaan etsimme uuden niin, että itse tavoite, juosta Saharan autiomaan halki, ei vaarantunut.

En lähde aavikoille tai jäätiköille muiden kuin tyyppien, joilla on “me ennen minää” -periaate. Senkin takia teen mieluusti töitä erikoisjoukkosotilaiden kanssa.

Siellä jo karsintavaiheessa itsekkäät (paskiaiset) lentävät ulos ennen kuin päätyvät tiimeihin, joissa sinun on pidettävä huolta viereisestä kaverista ja päin vastoin.

Tiimi jakaa myös yhteiset arvot. Meillä se tarkoittaa kunnioitusta luontoa kohtaan “leave no trace” -periaatteita noudattaen.

Fokus.

Meidän kaikkien on keskityttävä yhteisen tavoitteen saavuttamiseen.

Minulla on tästä yksi hyvä esimerkki.

Olimme aikeissa lähteä ylittämään Grönlannin mannerjäätikköä jo vuonna 2018, mutta tein suunnitelmaan muutoksen ja siirsin tavoitetta vuodella eteenpäin.

Tiimimme kuuluvan Larsin vaimo oli raskaana ja laskettu aika oli toukokuu 2018 eli juuri se ajankohta, kun olisimme jäätiköllä.

En halunnut ottaa sitä riskiä, että Larsin fokus on jossain muussa asiassa kuin jäätikön ylityksessä.

Mitäpä, jos synnytys ei olisikaan mennyt suunnitellusti? Siinä tapauksessa koko tiimin toimintakyky olisi ollut vaarassa ja itse asiassa olisimme joutuneet keskeyttämään retkikunnan etenemisen.

Lars oli sitä mieltä, että lähdetään reissuun jo 2018, mutta pidin pääni.

Kotiasiat on oltava kunnossa, muutoin jäälle tai hiekalle ei ole mitään asiaa.

Kaikista tärkein on keskinäinen luottamus.

Sen rakentamiseen menee aikaa, mutta sen voi myös menettää hetkessä.

Ennen Kalaharin halkijuoksua juttelin Kalaharin alueella majailevan Willemin kanssa,

Hän kertoi minulle seuraavaa:

“Jukka, jos kohtelet näitä sinun mukaasi lähteviä miehiä…ja tässä kohdin hän käytti n-sanaa, jota en tässä toista mutta ymmärtänette mitä tarkoitan….,he tekevät sinulle töitä yhdeksästä viiteen. Mutta, jos kohtelet heitä ihmisinä, siis samalla tavalla kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan, he tulevat sinun ja leijonan väliin”.

Kalaharin tiimistä tuli ehkäpä vahvin, mitä olen ikinä kokenut.

Pidä huolta tiimistä, sillä se pitää sinusta huolen.

****************************************************************************************************************

I’m continuing the reflection I began yesterday on the question: “What makes a good team?”

In our case, the ability to endure both cold and heat is an absolute strength.

Ultimately, it’s all about your attitude toward different conditions.

Cold and heat can become either a friend or an enemy.

In Greenland (2013), a Danish man named Jens-Erik made them his enemy. One thing led to another and then to a third, and the entire expedition had to be shut down…

In wintertime here in Nuuksio I often feel cold, but when I go to the glacier, I don’t.

I approach the cold differently there than I do here in Finland. I’ve heard the same from a number of glacier experts.

A good team is also one that takes care of one another offering positive energy, checking each other for frostbite or sun-induced skin changes.

In extreme conditions, Plan A may fail, so we must have the ability to improvise.

We cannot freeze in the face of a situation, so we must respond to it coolly and quickly. Often, we have to find solutions with very limited resources.

During the final stretch of the run across the Kalahari Desert, our food supplies began to run low, and unsurprisingly there were no shops in the desert where we could restock.

Our team cook, “Captain,” didn’t stand there helplessly worrying. He started improvising. And the meals he produced… they were incredible.

The ability to improvise is often what separates a successful expedition from an evacuation.

During the run across the Sahara, the local army shut down our planned route, but we didn’t freeze; we found a new one in a way that didn’t jeopardize our main objective: to run across the Sahara Desert.

I don’t go to deserts or glaciers with anyone who doesn’t live by a “we before me” principle. That’s also why I prefer working with special forces soldiers.

During their selection, selfish types (the assholes) are filtered out long before they end up on teams where you must take care of the guy next to you…and he must take care of you.

A team also shares common values. For us, that means respect for nature and following “leave no trace” principles.

Focus.

We must all stay focused on achieving the common goal.

I have a good example of this.

We were planning to cross the Greenland ice sheet already in 2018, but I changed the plan and postponed the objective by one year.

Lars, one of our team members, was expecting a child with his wife, and the due date was in May 2018 which was exactly when we would have been on the ice.

I didn’t want to take the risk that Lars’ focus would be anywhere other than on the crossing.

What if the birth didn’t go as planned? In that case, the entire team’s operational capability would have been endangered and in fact, we would have had to abort the expedition.

Lars wanted to go already in 2018, but I stood my ground.

Your home life needs to be in order; otherwise you have no business setting foot on ice or sand.

The most important thing of all is mutual trust.

It takes time to build, but it can be lost in a moment.

Before the Kalahari crossing, I spoke with Willem, who lives in the region.

He told me the following:

“Jukka, if you treat the men going with you like…” — and here he used the n-word, which I won’t repeat, but you understand what he meant — “they will work for you from nine to five. But if you treat them as human beings, the way you’d want to be treated yourself, they will step between you and a lion.”

The Kalahari team may have been the strongest I’ve ever experienced.

Take care of the team, and the team will take care of you.

A very happy Team Greenland in Isortoq just before we were hitting on the ice!

Millainen on hyvä tiimi, osa 1 / What Makes a Good Team, Part 1

/in /by

Minulla on laskelmieni mukaan kokemusta kymmenestä retkikunnasta, jotka ovat taivaltaneet aavikoilla, jäätiköillä ja kerran pari vuoristossakin.

Ja ensi lokakuussa on jo seuraavan vuoro, kun tiimimme lähtee 1000 kilsan taivallukselle Saharan autiomaahan.

Jos yrittää luoda kuvan seikkailujuoksijan työstä, niin siitä saa julkisuuden perusteella helposti kuvan, että juoksentelen maailman “äärialueilla” yksikseni.

Totuus on juuri päin vastainen.

Olen ollut pahuksen onnekas tiimien suhteen, mutta on niitä huti-rekrytointejakin tullut tehtyä.

Näistä jälkimmäisistä olemme maksaneet kovan hinnan, mutta oppineet myös hurjan paljon.

No Jukka, millainen on paras mahdollinen retkikuntatiimi?

1.Hyvään ryhmään tulisi kuulua tasapainoinen yhdistelmä kokemusta ja energiaa.

Esimerkiksi jäätiköllä ryhmässä on oltava kokenut pääopas, joka tuntee paikalliset olosuhteet railoineen päivineen. Hän osaa lukea ympäristöä.

Matkassa on oltava myös huippukunnon omaavaa henkilöstöä, joka rakentaa leirin suit sait sukkelaan ja jaksaa tehdä ryhmän raskaat työt.

2. Jokainen ymmärtää, että “pieni lipsahdus” voi olla kohtalokas. Siksi tiimin on hengitettävä samaa “turvallisuuskulttuuria”

Kommunikaation on oltava hyvin avointa ja on oltava malttia pysähtyä, jos jokin ratkaisu tuntuu väärältä.

Otan esimerkin Grönlannin jäätiköltä. Kokoonnuimme päivittäin joko inuiittien Laisin ja Salon tai Antin ja minun telttaan.

Eräänä päivänä sain mm. meteorologilta viestin, että myrskyalue saattaa lähestyä, mutta toinen meille kantautunut viesti kertoi, että näin ei välttämättä käy.

Kysyin asiasta muiden mielipidettä. Kaksi tiimin jäsentä oli 50/50 lähdön tai paikalleen jäämisen kannalla, mutta pääopas Salo näytti käsiliikkeellä, että jos liikumme, niin hukka meidät perii.

Kommunikaatio oli avointa ja jokaisen mielipidettä kunnioitettiin.

Tein lopulta, kiitos Salon, päätöksen pitää nykyinen leiripaikkamme ja aloimme valmistautumaan mahdolliseen myrskyyn rakentamalla jääkuutioista “myrskyvallia”, jotta hurrikaani ei vahingoittaisi telttojamme. Sen lisäksi kannoimme telttaan ylimääriset muonavarastot useammalle päivälle.

Jos olisimme lähteneet tuolloin liikkeelle, niin en kirjoittaisi tätä blogia….

3. Jäätiköllä tai aavikolla pahin vihollinen ei ole aina sää, vaan pääkoppa.

Psyykkinen ja henkinen kuorma sekä yksitoikkoisuus saattavat ottaa joistakin ihmisistä yliotteen.

Mukana kulkevien tyyppien on siedettävä hiljaisuutta, yksinäisyyttä, rutiinia ja epämukavuutta.

He eivät kinaa tai syyllistä kavereita väsyneenä ja turhautuneena.

Olen toiminut tässä huonona esimerkkinä. Päästelin Saharan halkijuoksun aikana paineita ulos ja kaduin sitä jälkikäteen raskaasti.

Pyysin ja sain anteeksi.

Ja opin läksyni.

Jatkan tiimiaiheesta huomenna lisää.

“Men wanted for hazardous journey. Low wages, bitter cold, long hours of complete darkness.

Safe return doubtful. Honour and recognition in event of success.” (Sir Ernest Shackleton)

********************************************************************************

According to my calculations, I have experience from ten expeditions that have trekked across deserts, glaciers, and once or twice even in the mountains.

And next October it will be time for the next one, when our team sets out on a 1,000-kilometre journey across the Sahara Desert.

If you try to imagine the work of an adventure runner, public perception easily gives the impression that I roam the “extremes of the world” all by myself.

The truth is quite the opposite.

I’ve been damn lucky with my teams, but I’ve made a few bad recruitment choices as well.

We have paid a high price for those, but we have also learned an enormous amount.

So, Jukka, what makes the best possible expedition team?

1. A good group should have a balanced mix of experience and energy.

For example, on a glacier the group must include an experienced lead guide who knows the local conditions, crevasses and all. They know how to read the environment.

You also need personnel in top physical condition who can set up camp quickly and handle the heavy work of the group.

2. Everyone understands that a “small slip” can be fatal. That’s why the team must breathe the same safety culture.

Communication must be very open, and you must have the patience to stop if any solution feels wrong.

Let me give an example from the Greenland ice sheet. Every day we gathered either in the tent of the Inuit men Laisi and Salo or in Antti’s and my tent.

One day I received a message from a meteorologist saying that a storm front might be approaching, but another message suggested that this might not be the case.

I asked the others for their opinions. Two team members were 50/50 on whether to leave or stay put, but the lead guide, Salo, gestured with his hand that if we moved, we would be doomed.

Communication was open, and everyone’s opinion was respected.

In the end—thanks to Salo—I decided to stay at our current camp, and we began preparing for a possible storm by building a “storm wall” out of ice blocks so that the hurricane wouldn’t damage our tents. We also carried extra food supplies into the tent for several days.

If we had set off that day, I would not be writing this blog…

3. On a glacier or in the desert, the worst enemy isn’t always the weather—it’s your own head.

The psychological and mental load, as well as monotony, can get the better of some people.

The people travelling with you must be able to tolerate silence, loneliness, routine, and discomfort.

They don’t squabble or blame others when tired or frustrated.

I have set a poor example in this regard. During the run across the Sahara I vented my frustrations, and I regretted it deeply afterwards.

I asked for forgiveness, and I received it.

And I learned my lesson.

I’ll continue on the topic of teams tomorrow.

Mitä pelkäät eniten? What are you most afraid of?

/in /by

Palaan vielä hetkeksi eiliseen “Charged life” -blogikirjoitukseeni.

Kotiuduttuani ensimmäiseltä Grönlannin jäätikköreissulta Suomeen, olin erään sanomalehden haastateltavana.

Haastattelun lopuksi toimittaja kysyi minulta “mitä pelkäät eniten?”.

Hän ilmiselvästi odotti minun kertovan henkeä salpaavista (ja uhkaavista) kokemuksistani aavikoilla ja jäätiköillä, mutta vastasin…”pelkään, että ajaudun joskus ns. mukavan elämän pauloihin”.

Been there-done that!

Perustelin vastaustani parhaan kykyni mukaan, mutta ilmeisen huonolla menestyksellä.

Vastauksessani ei ollut hiuksia nostattavia draaman aineksia, joten sitä ei julkaistu

Huomenna pureudun aiheeseen “tiimi”.

*********************************************************************************

I want to return for a moment to yesterday’s “Charged Life” blog post.

After I got back to Finland from my first glacier expedition in Greenland, I was interviewed by a newspaper.

At the end of the interview, the journalist asked me: “What are you most afraid of?”

He was clearly expecting me to describe some breath-taking (and life-threatening) experiences from deserts and glaciers, but I replied… “I’m afraid that someday I’ll drift into the so-called trap of a comfortable life.”

Been there—done that!

I explained my answer as well as I could, but apparently not very successfully.

My answer didn’t contain the kind of hair-raising drama they were looking for, so it was never published.

Tomorrow I’ll dive into the topic of “team.”