Eilen minulla oli suuri ilo opastaa noin kaksikymmenpäistä kiinalaisdelegaatioita täällä Nuuksiossa.
Kuulijat olivat pääasiassa professoreita ja oppaana siis “mitä pidempi matka-sen tyhmempi jätkä” -seikkailujuoksija.
Edellä mainitut lähtkohdat huomioiden, niin ihan hyvin se lähes kolmatuntiseksi venynyt ulkoilmakeikka meni.
Oli hienoa huomata. kuinka innostuneita he olivat Nuuksion luonnosta.
No, kukapa ei olisi.
Ryhmässä juokseminen on hauskaa ja aika kuluu tarinaa iskiessä kuin siivillä.
Ryhmä imee mukaansa ja antaa voimaa.
Siksi kimppajuoksut -ja fillaroinnit ovat niin suosittuja.
Olen viettänyt aavikoilla ja jäätiköillä pitkiä aikoja yksin.
Silmien eteen ei avaudu stimuloivia ärsykkeitä.
On vain hiekkaa, jäätä ja lunta.
Moni kysyy, miten sitä tylsyyttä voi sietää?
Yllätys, yllätys….harjoittelemalla.
Jatkan juoksutreenejä ensi maanantaina.
Yksin.
Ensi keväänä aion juosta kahden Islannin jäätikön halki.
Ja totta kai ensimmäinen kysymys on: eikö tuo ole aika riskialtista?
On siinä niitäkin piirteitä.
Onko riskin ottaminen sama asia kuin uhkapelaaminen?
Minusta niiden välillä on iso ero.
Jäätikölle lähtemisessä on omat riskinsä.
Mutta…jäätikölle lähteminen ilman, että kunnioittaa riskejä, on jotain ihan muuta.
Jos sää huononee ja päätän jatkaa vain siksi, että olen jo tullut näin pitkälle, en enää ota harkittua riskiä.
Uhkapelaan.
Jos jätän siis huomiomatta merkit, joita ympäristö minulle antaa, uhkapelaan.
Myös ensi keväänä menen jäätikölle seikkailijana, en uhkapelurina.
Päätavoite ei ole vain päästä jäätikön toiselle puolelle.
Tavoite on tulla sieltä myös takaisin.
PS. Oli surullista lukea HS´n artikkeli, joka kertoi norjalaisen vuorijuoksijan kuolemasta.https://www.hs.fi/urheilu/art-2000012289758.html
