Eilisen juoksulenkin alkuvaiheessa tein jo rituaaliksi muodostuneen teon..kastelin heti alkuun kengät ja sukat. Näin juoksusta tulee heti rennompaa, kun ei ole mitään syytä varoa vesilammikoita ja sen sellaisia. Läpi vaan…

 

Mun hieman vajaan kahden tunnin lenkireitti kulki pääasiassa metsäpoluilla ja aika paljon niiden vieressäkin, sillä haluan yleensä juosta ihan omia “polkuja”.

 

Tuo jälkimmäinen vaihtoehto tuo joskus ongelmia.

 

Ensimmäinen on se, että en aina ole ihan kartalla missä juoksen. Toinen, mutta erittäin harvinainen tapaus sattui eilen. Maalasin itseni nurkkaan.

 

Noin viikko takaperin lunta oli ainakin 30 cm. Viikon aikana suurin osa lumesta on sulanut, mutta vain pieni osa siitä on haihtunut. (tämä ei koske aukeita alueita, johon tuulee länsi-ja eteläsuunnalta).

 

Lumi on muuttunut siis vedeksi. Ja sitähän siis riitti eilisellä reitilläni. Erässä paikassa, jossa oli aiemmin helpohkosti ylitettävä oja, oli nyt (lähes) joki.

 

Vaikka jalat olivat kastuneet, niin en viitsinyt tai uskaltanut lähteä rämpimään “joen läpi”, sillä sinnehän voi humpsahtaa koko mies.

 

Lähdin etsimään parempaa ylityspaikkaa ja mitä pidempään sitä etsin, niin sitä enemmän olin maalaamassa itseäni kohti pienempää nurkkaa. Huomasin jossain vaiheessa että ainoa tapa edetä haluttuun suuntaan oli hypätä tuon joen yli. Etsin mahdollisiimman kapean kohdan ja aloin tekemään hyppyyn liittyviä valmisteluja.

 

Arvioin, että kiitoradan pituudeksi riittää kymmenen metriä. Katsoin myös tarkasti paikan, josta uljas ponnistus tapahtuisi. Kävelin ponnistuspaikalta  Christiano Ronaldomaisesti takaperin kiitoradan alkuun. Katseeni oli Tommi Evilämäisen tuima. Vielä muutama syvä hengitys ja lähdin liikkelle.

 

Oli tärkeää, että ponnistus osuu just eikä melkein tamppaamalleni alueelle. Muuten kastuisi jotain muutakin kuin sukat ja kengät…

 

Harrastin nuorena monipuolisesti urheilua. Yksi lempilajeistani oli pituushyppy. Jostain kumman syystä ponnistin vasemmalla jalalla, joten päätin tälläkin kertaa käyttää tuota salaista asetta.

 

Juoksin niin rivakasti kohti “joen törmää”, kun näistä kintuista lähtee. Ponnistin vasemmalla jalalla niin korkealle ja pitkälle kuin kanakoivesta lähtee. Sitten pistin silmät kiinni  toivoen parasta ja peläten sitä pahinta. Kokonaisvaltaista pulahdusta….

 

Tipahdin kuitenkin halutulle laskeutumispaikalle ja ilo oli ylimmillään.

 

No, niinhän siinä sitten kävi, että jatkoin lenkin aikana niitä (hieman kapeampien) ojien yli loikkimisia eikä tulos ollut aina ihan yhtä hyvä….

 

Tänään jatketaan siihen mihin eilen jäätiin!