Itsensä ylittäminen

/in /by

Oli kiva lukea päivän Hesarista suunnistaja Fredric Portinin haastattelu.

Kirjoitin parisen viikkoa sitten pari riviä Minna Kaupista ja Portinista. Huomasin (TV-kuvasta), että molempien habituksesta näkee selvästi, että he ovat viettäneet aikaa raittiissa ulkoilmassa kompassi kädessä.

 

Hesarin mukaan, Portin harjoittelee ehkäpä maailman parhaimmassa suunnitusseurassa, norjalaisessa  SK Haldenissa. “Ei riitä, että menee (harjoituksiin) tekemään pieniä pummeja ja ok-suorituksen, jos haluaa olla paras”, sanoo Portin HS:n haastattelussa.

 

Huipulle tähtäävän ja sinne ihan tosissaan harjoittelevan on pistettävä itsensä likoon jokaisessa harjoituksessa. Tätä kuvaa hyvin ns.10,000 tunnin sääntö.

 

Huipuilla ja lähes huipuilla on yllättävän vähän eroa lahjakkuuden suhteen. Eron selittää ennen kaikkea harjoittelu..tai tarkemmin sanottuna keskittynyt harjoittelu. Se tekee harjoittelusta helposti epämukavaa, sillä siinä hiotaan suorituksen heikkouksia.

 

Hänellä, joka siitä selviää, on mahdollisuus kehittyä oman alan mestariksi sillä edellytyksellä, että on valmis tekemään (vähintään sen) 10,000 tuntia keskittynyttä harjoittelua (Lähde: Asennetta Peliin, Seiro/Viljanen, 2013).

 

Näin taannoin TV-ohjelman huippusuunnistaja Thierry Gueorgioun harjoittelusta. Hän analysoi jälkikäteen jokaisen tekemänsä harjoituksen. Tuloksena on 12 MM-kultaa ja paljon paljon muuta…

 

Työpisteeni oli vielä  reilu kolme vuotta sitten Olympiastadionilla. Katsoin silloin tällöin erään stadilaisjoukkueen fudisharjoituksia. Se oli yhdellä sanlla kuvattuna löysää tekemistä. Epäonnistuneille laukauksille ja suorituksille naurettiin ja muutenkin siinä oli “on kivaa olla yhdessä-höntsäily” -meininki.

Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vielä vaikka kuinka paljon, mutta lienee parasta lähteä tuonne raitiiseen ulkoilmaan parantamaan omaa juoksusuoritusta. Uskon, että minulla on vielä parhaat vuodet edessä, mikäli jaksan harjoitella aina vaan paremmin ja paremmin…

 

Ja mikä etten jaksaisi….

Seinä

/in /by

Eilen illalla tuli elokuva “Whiteout”, joka on wikipedian mukaan valittu kaikkien aikojen kahdeksanneksi huonoimmaksi elokuvaksi. Renny Harlinin leffat on varmaan ne seitsemän huonompaa:-)

 

Katsoin elokuvaa etelämanner-linssien läpi. Tarkoitan sitä, että olen oleillut siellä lähes kuukauden ajan. Tunnen siis mannerta hiukan, mutta en tietenkään yhtä hyvin kuin sellainen, joka on vaikkapa hiihtänyt koko mantereen halki.

 

No niin, siihen elokuvaan. Se oli todella huono ja ihan hemmetin epäuskottava. Elokuva on kuvattu Kanadassa eikä siis etelämantereella, jossa filmaaminen olisikin ihan sairaan kallista ja super-hankalaa.

 

Ensimmäinen nauru pääsi siinä kohtaa, kun pääosan esittäjä käveli kärsivän näköisenä hirmumyrskyssä – ilman kasvosuojusta. Tosi tilanteessa neidon naama (lue.iho) olisi jäätynyt alta aikayksikön. No, taidan olla vähän tosikko:-)

 

Hain aamulla Juoksijasta ison kasan maastojuoksukenkiä testausta varten. Kotiin päästyäni pistin reppuun muutaman testikengän ja lähdin lenkille.

 

Jo parin kilsan juoksun jälkeen tuli seinä vastaan. Hyvä kun pääsi eteenpäin. Kävelin hetken aikaa ja yritin uudestaan. Ei se juoksu vieläkään tuntunut hyvältä, mutta en viitsinyt kääntyä kotiinkaan päin Ei sitä aavikollakaan hommaa kesken jätetä, jos jalka ei jonain päivänä nouse.

 

Itse testaus meni hyvin ja sain ainakin yhdestä jalkineesta sen verran hyvän kuvan, että voin kirjoittaa siitä lausunnon. Itse maastokenkätesti julkaistaan elokuun puolivälissä ilmestyvässä numerossa.

 

 

 

 

 

 

Äly hoi…

/in /by

Olen varmaan muistanut kertoa, että vielä kymmenen kakskyt vuotta sitten en juossut ikinä yhteislenkkejä pois lukien Kirsin kanssa tehdyt lenkit (ulkomailla).

Yksi kaveri Juoksija-lehdestä ei varmaan ole juossut yhtään lenkkiä saman ajan kuluessa yksin. Meitä on siis moneksi.

 

Juoksin tänään 15,5 km yhteislenkin herra suurlähettilään kanssa..siis tämän miehen, joka auttanut minua suunnattoman paljon seuraavan seikkailujuoksun järjestämiseksi. Palaan itse aiheeseen siinä vaiheessa, kun jotain uutta (toivottavasti) ilmenee. Toiveessa kuitenkin on, että juoksu voisi toteutua “jo” marras-joulukuun aikana.

 

Markkinoille on tullut (voi pyhä Sylvi..) älyhaarukoita, jotka “pitävät huolta terveellisestä ja sivistyneestä ruokailutahdista” (suora lainaus Suomen Kuvalehdestä). Haarukan tietotekniikka laskee suupalat. Jos syö (hotkii) liian nopeasti, niin haarukka alkaa täristä ja myös joku hemmetin alo alkaa vilkkua.

 

Voi vaan kuvitella sitä tärinän määrää, kun meikäläinen latoisi “älyhaarukalla” ruokaa kitaan jonkun aavikkojuoksun aikana. Esimerkiksi Kalaharin autiomaassa olisin kepittänyt suuremmankin hurtan hotkimiskilpailussa, sillä megakokoinen pasta-annos upposi kitusiin alta aikayksikön. Ehkä järjestämme “man vs. dog” -syömiskilpailun seuraavan seikkailujuoksun aikana?

 

Luin tänään Geo-lehdestä (vuosimallia 2011) mielenkiintoisen jutun Kalaharin alkuperäisasukkaista. Mehän tapasimme heitä Kalaharin halkijuoksun aikana. Mielenkiintoista porukkaa…

 

No, Geon jutussa kirjoitettiin mm.siitä, millä tavoin he metsästävät antilooppeja. Juosten tietenkin.

 

Ryhmä etsii ensiksi antilooppilauman, josta he bongaavat heikkokuntoisimman yksilön. (heikoimmassa asemassa olevia sorsitaan näemmä kaikissa yhteiskunnissa..).

 

Sen jälkeen bushmanni-ryhmä ottaa tämän antiloopin kiikariin ja he alkavat seurata sitä. Juosten. Lämpötila saattaa olla jopa 40 astetta (kokemusta on..), joten antilooppi joutuu aina välillä vilvoittamaan itseään varjossa toisin kun saalistavat pikkumiehet. Ja tämä nimitys kaikella kunnoituksella.

 

Bushmannin ei tarvitse levätä, sillä hän hikoilee kuumuuden pois, toisin kuin antilooppi. Pitkän väsymystaistelun jälkeen antilooppi kuukahtaa maahan ja the end of story.