Lähdin eiliselle lenkille intoa täynnä, sillä ed.yönä tullut positiivinen viesti aavikolta sai “vipinää villahousuihin”.

 

Silloin kun tekemisessä on paljon intoa ja tunteen paloa, niin järki saattaa jäädä taka-alalle. Näin kävi eilenkin…

 

Aamulenkille lähtiessä oli vielä pikkupakkanen ja jalassa ohuen ohuet trikoot. Lähdin juoksemaan jo kotiportilta melko rapsakkaa vauhtia ilman alkuverryttelyä ja lämmittelyä, kuten tapana on.

 

Kilsan juostuani oikean jalan pohkeeseen iski todella kova kramppi. Se oli varmaan elämäni ensimmäinen pohjekramppi, mikäli laskuista jätetään pois yölliset krampit, jotka sattuvat ihan helvetisti. Niitäkään ei ole tullut ainakaan yli viiteen vuoteen.

 

No nyt kramppasi. Pitelin siinä pohjetta minuutin pari ja (yritin) funtsia seuraavaa liikettä. Takaisin kotiin vai nilkuttaen eteenpäin?

 

Valitsin jälkimmäisen. Olisin siinä kohdassa antanut vaikkapa juoksukoulun oppilaalle tiukan komennon palata kotipesään, mutta itseään kohtaan voi olla säälimättömämpi:-)

 

Juoksin seuraavat kilsat todella lyhyellä ja töpöttävällä askeleella, jotta pohje ei venyisi. Yritin olla käyttämättä päkiäponnistusta, sillä sieltä on suora yhteys pohkeeseen.

 

Ja kuinka ollakaan, pahin kipu hiipui häipyäkseen lähes kokonaan noin puolen tunnin kuluttua krampista ja saatoin juosta lenkin loppuun ihan normijuoksua.

 

Vähän se pohje aristi lenkin jälkeen, mutta se tunne häipyi loppupäivän aikana, vaikka tein pienen urakan haravan varressa ja puupöllien kantamisessa.

 

Näin tällä kertaa…