Piti juoksemani yli kakskympinen lenkki, mutta lyhyemmäksi se kyllä jäi.

 

Syy siihen on se, että puolisoni Kirsin kampaamo muuttaa..tai oikeastaan muutti…Mankkaalta uuten osoitteeseen Pohjois-Tapiolan “Pohjantorille”. On muuten hieno paikka.

 

Meikäkäisen maasturi on toiminut mm.tämän viikonlopun ajan muuttoautona ja minä muuttomiehenä.

 

Tälle päivälle siunaantui sen verran paljon kantohommia, joten aikaa ei jäänyt ihan niin paljon juoksuun kun olin ajatellut.

 

Sen lisäksi olen näpytellyut tietokonetta aika hysteerisesti, sillä uuden Polkujuoksija-lehden maastokenkäarvostelut ja itse jutun kirjoittaminen on minun vastuulla.

 

Onneksi minulla on niin mahtava testaajaryhmä. He tekevät minun työstä kohtuullisen helppoa.

 

Vesa lähetti minulle kysymyksen ja antoi vinkin siitä, mistä voisin jatkossa kirjoittaa enemmän.

 

Se liittyy tämän hetkisiin tunnetiloihin valmistautuessani jäätikköjuoksuun ja fiiliksiin, mitä koen kun “ensimmäinen polkaisu” tapahtuu…kuten Vesa asian ilmaisi.

 

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että miljoona asiaa on hoitamatta eikä oikein mikään asia edisty.

 

No, se ei pidä tietenkään ihan paikkaansa. Juttelin tänään tiimikaverini Antin kanssa, joka majailee vielä muutaman viikon Lapissa.

 

Juttelimme mm.varusteasioista. Käyn hakemassa eräästä liikkeestä (varuste.net) jääpiikkejä sekä muutamat sauvat alkuviikon aikana.

 

Lähetin myös meilin Pamelalle, joka on ruotsalaisen tutkimusmatkailija Mikael Strandbergin vaimo.

 

Pam asuu tällä hetkellä Grönlannin länsiosassa….hyvin lähellä sitä paikkaa, johon meidän jäätikön ylitys päättyy.

 

Jäätikön länsiosan laskeutumisessa saattaa olla pieniä riskitekijöitä. Minun (ja tiimin muiden jäsenien) päätehtävänä on eliminoida kaikki mahdolliset ja mahdottomat riskit.

 

Kalaharissa oli petoja, Saharassa terroristit yms. Tällä kertaa niihin kuuluvat mm.olosuhteet.

 

Olen pyytänyt Pamilta kontakteja oppaaseen tai kahteen, jotka tulisivat meitä vastaan etukäteen sovituun paikkaan…ja että heillä olisi mukana ahkio tai kaksi, jotta saamme varusteemme jäätiköltä alas. Ei niitä sinnekään voi jättää.

 

Meidän inuiitti-tiimi palaa samoja jälkiä takaisin kohti itää, josta olemme matkaan lähtemeet. Annamme heille ylimääräiset ruokatarvikkeet ja voihan olla, että käyn heidän kanssaan kauppaa meidän teltasta ja vaikkapa keittimistä.

 

En nimittäin aio kolmen-neljän viikon juoksun jälkeen raahata ylimääräisiä varusteita vaikkapa Kööpenhaminan lentoasemalla, josta lennämme Helsinkiin.

 

Olen aiemmin ollut ihan intona, kun juoksu on (vihdoin) alkamassa. Se johtuu varmaan osin siitä, että olen tehnyt ihan hullun lailla duunia, että seikkailu toteutuu. Se on (melkein)niitä ainoita asioita,joita päässä pyörii viimeisen vuoden aikana.

 

On siis mahtavaa, kun viimein pääsee tositoimiin. Toi Grönlannin juoksu on nimittäin jatkuvasti mielessä.

 

Ja tuon jälkeen tulee seuraava seikkailu ja sitten sitä seuraava. Ei päästä seikkailut miehestä eikä mies seikkailuista.

Tämä on diagnoosi.