Kumpi vie pidemmälle, kurinalaisuus vai motivaatio?

Tästä ja monesta muusta mielenkiintoisesta asiasta puhui seikkailija Mike Horn eräässä haastattelussaan.

Mike H. on eittämättä “the greatest living explorer”.

Hän on uinut koko Amazonin halki (5000 mailia), kiivennyt kasitonnisille, hiihtänyt etelä-pohjoisnapaa ristiin rastiin jne.

No, Mike Hornin pointti on se, että ilman kurinalaisuutta ei ole tekoja, jotka tuovat tuloksia.

Otan esimerkin omasta keskiviikko-aamusta klo.08.00

Ulkona sataa ihan kaatamalla.

Ja tuulee navakasti.

Jos olisin katsellut ikkunasta ulos odottaen inspiraation lähdettä, niin päivän juoksutreeni olisi jäänyt tekemättä.

Kurinalaisuus minut sinne vei.

Ja myös motivaatio.

Tarkemmin sanottuna sisäinen motivaatio.

“Se kumpuaa yksilön sisältä eikä siten ole ulkopuolelta ohjattavissa. Sen ydinkäsitteenä voidaan pitää autonomiaa eli omaehtoisuutta”.

Kukaan ei pakottanut minua lenkille.

Sisäinen motivaatio ja kurinalaisuus ne minut sinne veivät. Ja mantra “train as you fight”.

Ja sen (harjoituslenkin) jälkeen oli todella hyvä olo varsinkin siinä vaiheessa, kun sain kuivaa kudetta ylle.

Harjoittelen kurinalaisuuttakin.

Kävelen joka ilta laiturille ja pulahdan veteen.

Illalla kello ysin aikoihin olisi kiva jatkaa sohvalla köllöttelyä ja katsella vaikkapa takkatulta.

Joudun tsemppaamaan, että lähden edellä mainitulta mukavuusalueelta pois, pistän aamutakin päälle ja köpöttelen pimeään rantaan.

Vesi ja kylmyys ei ole minulle mikään helppo rasti.

Olen kysynyt itseltäni pariin kertaan, että “onko tässä mitään järkeä”, mutta vahvempi sisäinen ääni sanoo “turpa kiinni ja rantaan”.

Pulahduksen jälkeen on hyvä olo.