Lisää jäätiköllä juoksemisesta…

/in /by

Sparrailin tekoälyn kanssa ensi vuoden Langjökull-ja Hofsjökull -jäätikköjuoksusta.

Jos verrataan merenpinnan tasoon, Islannin jäätiköillä hapen saatavuus on yleensä noin
15-25 % pienempi, riippuen tietenkin korkeudesta.

Jos seison esimerkiksi Vatnajökull-jäätikön korkeimmalla alueella noin 2 100 metrissä,
jokaisessa litrassa sisäänhengitettyä ilmaa on suunnilleen 23 % vähemmän happimolekyylejä
kuin merenpinnan tasolla. (juoksin Vatnajökull -jäätiköllä korkeimmillaan lähes 1800 metrissä).

Tämä on yksinkertaistettu arvio hapen osapaineesta suhteessa merenpintaan, ei suoraan
veren tai lihasten todellisesta hapensaannista.

Mutta urheilijan kannalta vaikutus ei ole ihan 23 %

Tämä on tärkeä ero. Keho pystyy kompensoimaan osan tilanteesta:

*hengitys kiihtyy
*sydän pumppaa enemmän verta
*veren happisaturaatio laskee jonkin verran
*pidempään oleskeltaessa elimistö lisää punasolutuotantoa.

Siksi VO2 max ei yksinkertaisesti putoa 23 %, vaikka ilman hapen osapaine olisi noin 23 %
pienempi.

Esimerkiksi 2 000 metrin korkeudessa kestävyysurheilijan suorituskyvyssä voidaan jo nähdä
selvä, mutta yksilöllinen heikennys.

Lyhyissä maksimaalisissa suorituksissa vaikutus on
paljon pienempi kuin pitkäkestoisessa kestävyysurheilussa, kuten ultrapitkässä jäätikköjuoksussa.

Lisätäänpä tähän yhtälöön vielä lumikengät, jotka painavat 350 grammaa/jalka, yhteensä 700g.

Tutkimuksissa on havaittu, että noin 100 g lisämassaa kummassakin kengässä lisää juoksun
hapenkulutusta noin 1 %. eli tässä tapauksessa yhteensä noin 3-4%

Se onko jalan alla lunta/sohjoa 5 cm vai 10 cm vaikuttaa edellä mainittuihin lukuihin erittäin merkittävästi.

Energiaa minulla voi kulua kolmanneksen enemmän tuntia kohden.

Jos normaalisti kulutan tunnissa 600-700 kaloria, niin jäätiköllä se voi olla jopa 1000 kaloria tunnissa.

Tämä on tärkeä tieto, sillä jos polttoaine loppuu, niin ei se juoksukaan oikein suju….

Huomenna kerron, kuinka paljon aion nauttia mm. hiilihydraatteja jäätikköjuoksun aikana.

Juoksusauvat jäätikölle

/in /by

Keski-Euroopassa jengi juoksee sauvoilla ihan simona, mutta myös täällä Suomessa yhä useampi varsinkinkin ne, jotka tähtäävät ulkomaisiin vuorijuoksukisoihin tai kotimaan polkuskaboihin.

Käytän jäätiköillä sauvoja, koska ne…

auttavat tasapainossa ja antavat lisätukea pehmeässä lumessa
mahdollistavat käsien osallistumisen etenemiseen
voivat vähentää jalkojen kuormitusta joissakin tilanteissa.

Mutta jos sauvoja käytetään aktiivisesti työntämiseen, ylävartalo alkaa tehdä enemmän
työtä. Tällöin hapenkulutus kasvaa, vaikka sauvat helpottavatkin jalkojen työtä.

Huomenna kerron siitä, kuinka paljon lumikengät + sauvat ja lumi vaikuttavat jäätiköllä hapen- ja energiankulutukseen.

Ennakkotietona, melko paljon.

Tässä kuva Grönlannin jäätiköltä v.2019.

Kun kakka lentää tuulettimeen – jäätiköllä turvallisuus alkaa varautumisesta pahimpaan

/in /by

Seuraavan jäätikköjuoksun alkuun on noin 7,5 kuukautta.

Jäätiköllä liikkuessa turvallisuudesta puhutaan helposti varusteiden, sääennusteiden, railojen ja reittivalintojen kautta.

Kaikki ne ovatkin tärkeitä, mutta ehkä kaikkein olennaisinta on kysyä itseltään yksi vähän epämukavampi kysymys:

Mitä teemme, kun asiat eivät mene suunnitelman mukaan?

Tai vielä suoremmin: mitä teemme, kun paska lentää tuulettimeen?

Jäätikkö ei välitä siitä, kuinka huolellisesti olemme suunnitelleet päivän.

Sää voi muuttua. Reitti voi osoittautua mahdottomaksi. Joku voi loukkaantua tai kommunikaatioyhteys voi pettää juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Hyvä turvallisuussuunnittelu ei siis tarkoita sitä, että yritämme tehdä onnettomuudesta mahdottoman. Tavoitteena on pienentää riskiä ja ennen kaikkea varmistaa, että jos jotain tapahtuu, pystymme edelleen toimimaan.

Siksi ennen jäätikölle lähtöä kannattaa käydä läpi useampi “entä jos?” -kysymys.

Entä jos joku loukkaantuu eikä pysty auttamaan itseään?

Entä jos sää muuttuu niin nopeasti, ettei alkuperäistä reittiä voi enää käyttää?

Entä jos joudumme viettämään yön suunnittelemattomassa paikassa?

Entä jos emme saa yhteyttä ulkomaailmaan?

Entä jos juuri se henkilö, joka osaa jonkin kriittisen taidon, ei pysty osallistumaan tilanteen ratkaisemiseen?

Näihin kysymyksiin ei kannata vastata synkistellen.

Päinvastoin.

Kun vaikeat tilanteet käydään mielessä läpi etukäteen, niiden kohtaaminen on vähemmän kaoottista.

Turvallisuusharjoittelussa on hienoa se, että mahdollisimman dramaattinen tilanne muutetaan mahdollisimman arkiseksi toimintasarjaksi.

Pysäytä. Arvioi. Varmista. Kommunikoi. Pelasta.

Varautuminen ei tarkoita katastrofin odottamista, vaan paniikin vähentämistä.

Varautuminen ei tarkoita pelkäämistä.

Ehkä tässä on koko asian tärkein ero.

Pelko sanoo:

“Mitä jos jotain kamalaa tapahtuu?”

Varautuminen kysyy:

“Jos jotain tapahtuu, mitä teemme?”

Ensimmäinen lamauttaa helposti. Jälkimmäinen antaa toimintamallin.

Jäätiköillä tämä korostuu, koska ympäristö voi olla armoton ja apu kaukana.

Jäätiköt ovat jatkuvasti muuttuvia ympäristöjä, sillä eilen turvalliselta tuntunut reitti ei välttämättä ole huomenna samanlainen.

Siksi turvallisuus ei ole yksi päätös, joka tehdään aamulla ennen lähtöä. Se on jatkuvaa päätöksentekoa.

Mitä, jos kakka lentää tuulettimeen….?

Silloin hyvä retkikunta ei tarvitse täydellistä suunnitelmaa.

Se tarvitsee ihmisiä, jotka osaavat pysähtyä, ajatella ja toimia.

Ihmisiä, jotka tuntevat varusteensa.

Ihmisiä, jotka ovat harjoitelleet ennen kuin harjoituksesta tuli tositilanne.

Ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa: “Tämä ei tunnu enää hyvältä. Käännytään.”

Ja ennen kaikkea ryhmän, jossa turvallisuudesta puhuminen ei ole pessimismiä tai kokemattomuutta vaan normaalia vuorovaikutusta.

Jäätiköllä kaikkein vaarallisin ajatus ei ole se, että jotain voi mennä pieleen.

Vaarallisempi ajatus on:

“Ei meille kuitenkaan käy mitään.”

Edellä mainituista syistä johtuen, teen jäätiköllä yhteistyötä vain alan parhaiden asiantuntijoiden kanssa.