Olen pyöritellyt tätä lausetta mielessäni viime aikoina.

Suomeksi sen voisi kääntää vaikka näin:

Helppo elämä tekee ihmisestä pehmeän.

Lauseessa on jotakin epämukavan totta. Jos elämä on aina helppoa, miten opimme toimimaan silloin, kun se ei ole?

Urheilussa tämä on lopulta hyvin yksinkertaista.

Jos haluat tulla vahvemmaksi, sinun pitää nostaa painoja, jotka tuntuvat raskailta.

Jos haluat juosta kovempaa, sinun pitää välillä juosta kovaa.

Nykymaailmassa epämukavuudesta on tullut vapaaehtoista.

Kuinka helposti valitsemme helpoimman vaihtoehdon?

Jos on tylsää, otamme puhelimen ja jos väsyttää, jätämme treenin väliin.

Jos jokin asia tuntuu vaikealta, siirrämme sen huomiseen.

Jos joku asia ei tuota välitöntä mielihyvää, vaihdamme tekemistä.

Mikäli totumme siihen, että epämukavuus poistetaan aina mahdollisimman nopeasti, voimmeko samalla menettää kykyämme sietää sitä?

Kyllä.

Yksi asia, jonka urheilu opettaa, on se, ettei aina huvita.

On päiviä, jolloin treeni kulkee ja sitten on niitä päiviä, jolloin mikään ei kulje.

Ehkä vielä tärkeämpää kuin fyysinen epämukavuus on oppia kestämään henkistä epämukavuutta.

Urheilussa tulee tappioita, huonoja päiviä ja loukkaantumisia.

Urheiluharjoitus on paljon enemmän kuin fyysinen harjoitus.

Se on myös harjoitusta elämää varten.