Ääriolosuhteissa vainoharhainen johtaminen ei ole tyylikysymys vaan selviytymisstrategia.

Retkikuntajohtamisessa se tarkoittaa järjestelmällistä tapaa olettaa, että jokin pettää ja varmistaa, ettei se ole kohtalokasta.

Oleta aina pahin eli sää kääntyy, kalusto hajoaa, ihminen väsyy tai että päätös tehdään liian myöhään.

Päätökset tehdään ennen kriisiä ja “entä jos” -skenaariot käydään läpi etukäteen

Optimismi ei ikinä ohjaa aikatauluja.

Talven 2013 aikana valmistauduimme ensimmäiseen, mutta ei viimeiseen Grönlannin jäätikköseikkailuun.

Retkikuntakaveri kertoi minulle, että meidän on päästävä jäätikön halki xx päivässä, sillä hänen pitää olla jossain muualla tiettynä ajankohtana.

Vastasin, “siinä tapauksessa me siirretään jäätikölle menoa vuodella”.

En lähde ääriolosuhteisiin ihmisten kanssa, joilla on kiire.

Olen nähnyt, mitä se saa aikaan and it is not pretty to see…

Eli, reitti, aikataulu ja energiankulutus lasketaan pessimistisesti

Poistumisreitit päätetään jo karttapöydällä

Jokaisella kriittisellä asialla on vararatkaisu, vastuuhenkilö ja päätöskynnys eli milloin käännytään takaisin.

Emme liiku jäätiköllä, mikäli ulkona on kova myrsky. Tuolloin me varaamme mukana kulkevasta reestä/autosta ruokaa telttoihin ainakin viikoksi, sillä sen se myrsky voi pahimmillaan kestää.

Vainoharhainen johtaja rakastaakin puskureita. Varaamme aikaa ylimääräisiin lepopäiviin, ruokaa ja polttoainetta (retkikeittimet) aina reilusti yli minimin, ryhmää ei ajeta jatkuvasti äärirajoille jne. Puskurit ovat meidän paras henkivakuutus.

Ääriolosuhteissa ryhmä aliarvioi riskit hyvällä säällä ja yliarvioi kykynsä väsymyksen keskellä. Johtajan tehtävä on olla ensimmäinen, joka hidastaa ja olla se ryhmän pessimistinen kompassi sekä viimeinen, joka innostuu.

Retken jälkeen vainoharhainen johtaja kysyy mikä melkein kaatoi meidät, missä olimme liian itsevarmoja ja mikä toimi vain tuurilla?

Näin seuraava retki on oikeasti turvallisempi, ei vain “onnistunut”.

Safety comes first!