Ryhmässä juokseminen on hauskaa ja aika kuluu tarinaa iskiessä kuin siivillä.
Ryhmä imee mukaansa ja antaa voimaa.
Siksi kimppajuoksut -ja fillaroinnit ovat niin suosittuja.
Olen viettänyt aavikoilla ja jäätiköillä pitkiä aikoja yksin.
Silmien eteen ei avaudu stimuloivia ärsykkeitä.
On vain hiekkaa, jäätä ja lunta.
Moni kysyy, miten sitä tylsyyttä voi sietää?
Yllätys, yllätys….harjoittelemalla.
Jatkan juoksutreenejä ensi maanantaina.
Yksin.
Ensi keväänä aion juosta kahden Islannin jäätikön halki.
Ja totta kai ensimmäinen kysymys on: eikö tuo ole aika riskialtista?
On siinä niitäkin piirteitä.
Onko riskin ottaminen sama asia kuin uhkapelaaminen?
Minusta niiden välillä on iso ero.
Jäätikölle lähtemisessä on omat riskinsä.
Mutta…jäätikölle lähteminen ilman, että kunnioittaa riskejä, on jotain ihan muuta.
Jos sää huononee ja päätän jatkaa vain siksi, että olen jo tullut näin pitkälle, en enää ota harkittua riskiä.
Uhkapelaan.
Jos jätän siis huomiomatta merkit, joita ympäristö minulle antaa, uhkapelaan.
Myös ensi keväänä menen jäätikölle seikkailijana, en uhkapelurina.
Päätavoite ei ole vain päästä jäätikön toiselle puolelle.
Tavoite on tulla sieltä myös takaisin.
PS. Oli surullista lukea HS´n artikkeli, joka kertoi norjalaisen vuorijuoksijan kuolemasta.https://www.hs.fi/urheilu/art-2000012289758.html
Olen pitänyt juoksubreikkiä noin viikon ajan, sillä vedin pannut ja loukkasin siinä rytäkässä vasemman jalan takareiden.
Samanlaisia kaatumisia on tapahtunut aiemminkin, mutta tämä poikkesi niistä aiemmista.
Se kipu takareidessä oli niin kova, että huusin ilmalennon aikana ” v…..u, takareisi”.
Olen kysynyt itseltäni, miksi takareisi otti juuri tällä kertaa niin pahasti hittiä?
Eli….olen tehnyt jotain viimeisen harjoittelujakson aikana väärin, mutta en tiedä vielä ihan varmasti mitä?
Minulla on siitä jo joitain ajatuksia ja voi olla, että kyse on sarjasta virheitä, ei siis jostain yksittäisestä mokasta.
Jäätikköjuoksun alkuun on hieman vajaat kuusi ja puoli kuukautta ja jatkossa tämän kaltaisiin virheisiin ei ole varaa.
Siksi on hyvä pysähtyä ja miettiä, mitkä eri tekijät johtivat takareiden loukkaantumiseen.
Se voi olla tietenkin vaan huonoa tuuria, mutta on tässä pienen analyysin paikka.
Annan itselleni pisteet siitä, että olen malttanut pysyä paikoillani.
Vielä 20 vuotta sitten olisin ajatellut, että “vaiva lähtee sillä millä se on tullutkin”. Juoksemalla….
PS. Takareisi tuntuu nyt hyvältä.
