Juokseminen on enemmän kuin kilometrejä

/in /by

Joskus elämässä suurten asioiden alku voi olla yllättävän pieni ja arkinen päätös.

Minun juoksutarinani ei alkanut suurista urheilullisista tavoitteista tai haaveesta juosta maratoneja.

Opiskeluaikoina juoksu oli enemmänkin satunnainen harrastus, kunnes eräänä kovan juhlimisen jälkeisenä aamuna päätin ottaa itseäni niskasta kiinni.

Tuumasin, että nyt olisi aika saada elämään vähän enemmän ryhtiä.

Juoksu alkoi vähitellen löytää paikkansa arjessani ja siitä tuli tapa pitää huolta itsestäni, mutta samalla huomasin saavani siitä paljon muutakin.

Työskennellessäni media-alalla lenkeistä muodostui eräänlaisia ajatusmatkoja.

Juostessa ajatukset lähtivät lentoon.

Ideoita syntyi, asioita tuli pohdittua eri näkökulmista ja mieli tuntui olevan parhaimmillaan juuri liikkeessä.

Jossain vaiheessa mieleeni hiipi ajatus: entä jos voisin vain juosta? Entäpä jos juoksemisesta voisi tehdä ammatin?

Lopulta tuo ajatus toteutui. Minusta tuli lopulta seikkailujuoksija.

Kun juoksusta tuli ammatti, sen merkitys ei kadonnut tai muuttunut vähemmän tärkeäksi. Päinvastoin.

Se vahvistui entisestään.

Seikkailujuoksussa minua kiehtoo erityisesti mahdollisuus lähteä tuntemattomaan.

Jokainen seikkailu on omanlaisensa kokemus, eikä koskaan voi täysin tietää, mitä seuraavan mutkan tai polun takaa löytyy.

Juokseminen on avannut ovia paikkoihin ja kokemuksiin, joita en muuten olisi koskaan saanut.

Samalla se on opettanut suhtautumaan avoimesti tuntemattomaan ja ottamaan vastaan sen, mitä eteen tulee.

Toki juoksemiseen kuuluu myös tavoitteita, harjoittelua, onnistumisia ja pettymyksiä. Aina ei kulje, eikä jokainen lenkki ole elämys, mutta ehkä juuri siinä piilee yksi juoksun hienouksista. Kaikki päivät eivät ole samanlaisia, eikä niiden tarvitsekaan olla.

Mutta kaiken tämän keskellä yksi asia on säilynyt samana.

Vapaus liikkua, ajatella ja nähdä, mihin polku johtaa…

Juoksu kohti tuntematonta.

Puuroa, pastaa ja pizzaa…

/in /by

Seikkailumatkoilla huomio kiinnittyy usein varusteisiin, reittivalintoihin, sääolosuhteisiin ja fyysiseen suorituskykyyn. Ruokahuolto jää helposti hieman vähemmälle huomiolle, vaikka sillä on varsin ratkaiseva merkitys matkan onnistumisen kannalta.

Hyvä ruoka on yksi seikkailun nautinnoista, päivän rytmittäjä ja jopa pieni luksus keskellä erämaata.

Ruokavalintojani ohjaa muutama melko yksinkertainen periaate. Haluan syödä riittävästi, ruoan pitää säilyä hyvin ja sen valmistamisen täytyy onnistua kohtuullisella vaivalla.

Lisäksi haluan syödä lämmintä ruokaa. Ja jos saan vielä valita, lautaselta löytyy mielellään pastaa, puuroa tai pizzaa.

Yksi keskeinen periaatteeni seikkailumatkoilla on syödä kuumennettua ruokaa. Syynä ei ole pelkästään se, että lämmin ateria maistuu hyvältä, vaan myös ruokaturvallisuus.

Vatsatauti on yksi ikävimmistä asioista, joita pitkällä matkalla voi kohdata.

Kuumennettu ruoka vähentää monien taudinaiheuttajien riskiä, kunhan ruoka käsitellään ja säilytetään asianmukaisesti. Kuumentaminen ei tietenkään korjaa jo pilaantunutta ruokaa, joten myös raaka-aineiden valintaan ja säilytykseen täytyy kiinnittää huomiota.

Lämmin ruoka tekee hyvää myös mielelle. Pitkän päivän jälkeen höyryävä ruoka-annos tuntuu melkoiselta ylellisyydeltä.

Jos puuro on aamiaisen kuningas, pasta on monen seikkailupäivän luottoruoka.

Kuivattu pasta säilyy hyvin, ja sen ympärille voi rakentaa lukemattomia erilaisia aterioita.

Yleensä olen nauttinut pastan tonnikalalla höystettynä.

Sitten päästään omaan suosikkiini eli pizzaan.

Pizzaa olen nautiskellut lähinnä muutamalla Nepalin matkalla, sillä niitä valmistetaan lähes jokaisessa majatalossa.

Hyvä ruokasuunnitelma ei synny pelkästään miettimällä, mitä haluaa syödä. Pitkillä matkoilla pitää ottaa huomioon myös ruoan paino, säilyvyys, energiasisältö ja valmistamiseen tarvittavat resurssit.

Kuivattu ruoka on usein hyvä vaihtoehto, sillä siitä on poistettu suuri osa painoa lisäävästä vedestä. Toisaalta kuivatun ruoan valmistaminen vaatii vettä, jota ei välttämättä ole kaikkialla helposti saatavilla.

Kuten olen aiemmissa blogikirjoituksissa maininnut, niin matkan edetessä ruokahalu vähenee.

Aika usein on käynyt siten, että muut retkikunnan jäsenet tunkevat lähes puoliväkisin muonaa suuhuni.

Saharan halkijuoksun loppuvaiheessa söin lähinnä lättyjä, sillä mikään muu ei enää vaan pudonnut.

Puurohetki Saharassa.

Juustomakaronia Kalaharin autiomaassa.

“Mahdottomasta mahdollinen”

/in /by

Vuonna 2007 lähdin juoksemaan ja maastopyöräilemään maratonit Pohjoisnavalle.

Vielä tuolloin en olisi osannut kuvitellakaan, millaisiin seikkailuihin tämä “harrastus” minut vielä veisi.

Viisi vuotta myöhemmin juoksin koko Saharan halki.

Kun ajattelen tuota matkaa taaksepäin, olen pohtinut usein yhtä asiaa: miten ihminen voi muuttua niin paljon muutamassa vuodessa?

Miten sellaisesta tavoitteesta, jota ei aikaisemmin olisi edes osannut kuvitella, tulee yhtäkkiä realistinen mahdollisuus?

Ennen Saharan ylittämistä olin ehtinyt kokea jo monenlaista. Olin käynyt muun muassa Libyassa ja Etelämantereella sekä juossut Kalaharin autiomaan halki.

Silti vielä Pohjoisnavalla tai Etelämantereella en olisi osannut kuvitella, että jonain päivänä juoksisin koko Saharan halki.

Mikä siis muuttui?

Ensimmäisenä tulee mieleen kokemus ja sen myötä kasvanut itseluottamus.

Vuonna 2007 Pohjoisnapa oli minulle “vain yksi haaste”.

Sen jälkeen jokainen uusi kokemus toi mukanaan jotakin uutta. Opin tuntemaan omaa kehoani, kestävyyttäni ja ennen kaikkea sitä, miten reagoin erilaisiin olosuhteisiin.

Jokainen onnistunut haaste antoi lisää luottamusta siihen, että pystyn tekemään asioita, joita en aikaisemmin olisi pitänyt mahdollisina.

Ehkä juuri tässä piilee yksi ihmisen kehittymisen kiinnostavimmista asioista.

Emme aina tiedä omia rajojamme. Tai ehkä oikeammin sanottuna emme tiedä, missä ne todellisuudessa kulkevat.

Kun saavutamme yhden tavoitteen, käsityksemme mahdollisesta muuttuu.

Aikaisemmin kaukaiselta tuntunut haaste ei enää näytäkään täysin saavuttamattomalta.

Olen sitä mieltä, että itseluottamus rakentuu pitkälti kokemusten kautta.

On aivan eri asia sanoa itselleen, että pystyn tähän, kuin tietää aikaisempien kokemusten perusteella selvinneensä vaikeista tilanteista.

On jo jotakin, mihin voit nojata.

Samalla opit tuntemaan itseäsi paremmin. Tiedät, miten kehosi reagoi rasitukseen, miten mielesi käsittelee vaikeita hetkiä ja miten pystyt toimimaan silloin, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Itseluottamus ei siis välttämättä tarkoita sitä, että uskoisimme onnistuvamme kaikessa. Se tarkoittaa luottamusta siihen, että pystymme käsittelemään eteen tulevia vaikeuksia.

Toinen asia, jonka uskon kasvavan kokemuksen mukana, on epävarmuuden sietäminen.

Uuden ja vaativan asian edessä meillä on usein paljon kysymyksiä. Pystynkö tähän? Mitä jos epäonnistun? Entä jos olosuhteet muuttuvat? Miten kehoni kestää?

Kokemuksen myötä opimme ymmärtämään, ettei kaikkiin kysymyksiin tarvitse olla vastausta etukäteen.

Joskus riittää, että olemme valmistautuneet parhaamme mukaan ja valmiita ratkaisemaan eteen tulevia ongelmia yksi kerrallaan.

Olen miettinyt, kuinka paljon tämä sama kehityskaari näkyy tavallisessa työelämässä.

Kun ihminen aloittaa uudessa työssä tai saa ensimmäisen vastuullisen tehtävänsä, moni asia voi tuntua suurelta ja vaikealta.

Kokemusta ei vielä ole, eikä kaikkia tilanteita osaa ennakoida.

Vuosien aikana osaaminen karttuu.

Opitaan toimimaan erilaisten ihmisten kanssa, ratkaisemaan ongelmia ja tekemään päätöksiä epävarmuuden keskellä.

Vähitellen tehtävät, jotka aikaisemmin tuntuivat haastavilta, muuttuvat osaksi normaalia toimintaa.

Myös tavoitteet voivat kasvaa.

Se, mikä aikaisemmin tuntui mahdottomalta, voi muuttua tavoitteeksi, jota kohti haluaa lähteä.

Mielestäni tässä on tärkeä muistutus myös johtamiseen: ihmisille pitää antaa mahdollisuus kasvaa, kokeilla ja ottaa vastuuta.

Jos pysymme aina vain tutussa ja turvallisessa ympäristössä, emme välttämättä koskaan saa tietää, mihin kaikkeen pystymme.

En vuonna 2007 tiennyt, että pystyisin juoksemaan Saharan halki.

Mutta kokemusten myötä käsitykseni omista mahdollisuuksistani muuttui.

Tästä olen saanut yhden tärkeän opin, jonka haluan jakaa myös muille:

Älä arvioi tulevaisuuden mahdollisuuksiasi sen perusteella, mihin pystyt tänään.