Vuonna 2007 lähdin juoksemaan ja maastopyöräilemään maratonit Pohjoisnavalle.

Vielä tuolloin en olisi osannut kuvitellakaan, millaisiin seikkailuihin tämä “harrastus” minut vielä veisi.

Viisi vuotta myöhemmin juoksin koko Saharan halki.

Kun ajattelen tuota matkaa taaksepäin, olen pohtinut usein yhtä asiaa: miten ihminen voi muuttua niin paljon muutamassa vuodessa?

Miten sellaisesta tavoitteesta, jota ei aikaisemmin olisi edes osannut kuvitella, tulee yhtäkkiä realistinen mahdollisuus?

Ennen Saharan ylittämistä olin ehtinyt kokea jo monenlaista. Olin käynyt muun muassa Libyassa ja Etelämantereella sekä juossut Kalaharin autiomaan halki.

Silti vielä Pohjoisnavalla tai Etelämantereella en olisi osannut kuvitella, että jonain päivänä juoksisin koko Saharan halki.

Mikä siis muuttui?

Ensimmäisenä tulee mieleen kokemus ja sen myötä kasvanut itseluottamus.

Vuonna 2007 Pohjoisnapa oli minulle “vain yksi haaste”.

Sen jälkeen jokainen uusi kokemus toi mukanaan jotakin uutta. Opin tuntemaan omaa kehoani, kestävyyttäni ja ennen kaikkea sitä, miten reagoin erilaisiin olosuhteisiin.

Jokainen onnistunut haaste antoi lisää luottamusta siihen, että pystyn tekemään asioita, joita en aikaisemmin olisi pitänyt mahdollisina.

Ehkä juuri tässä piilee yksi ihmisen kehittymisen kiinnostavimmista asioista.

Emme aina tiedä omia rajojamme. Tai ehkä oikeammin sanottuna emme tiedä, missä ne todellisuudessa kulkevat.

Kun saavutamme yhden tavoitteen, käsityksemme mahdollisesta muuttuu.

Aikaisemmin kaukaiselta tuntunut haaste ei enää näytäkään täysin saavuttamattomalta.

Olen sitä mieltä, että itseluottamus rakentuu pitkälti kokemusten kautta.

On aivan eri asia sanoa itselleen, että pystyn tähän, kuin tietää aikaisempien kokemusten perusteella selvinneensä vaikeista tilanteista.

On jo jotakin, mihin voit nojata.

Samalla opit tuntemaan itseäsi paremmin. Tiedät, miten kehosi reagoi rasitukseen, miten mielesi käsittelee vaikeita hetkiä ja miten pystyt toimimaan silloin, kun kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Itseluottamus ei siis välttämättä tarkoita sitä, että uskoisimme onnistuvamme kaikessa. Se tarkoittaa luottamusta siihen, että pystymme käsittelemään eteen tulevia vaikeuksia.

Toinen asia, jonka uskon kasvavan kokemuksen mukana, on epävarmuuden sietäminen.

Uuden ja vaativan asian edessä meillä on usein paljon kysymyksiä. Pystynkö tähän? Mitä jos epäonnistun? Entä jos olosuhteet muuttuvat? Miten kehoni kestää?

Kokemuksen myötä opimme ymmärtämään, ettei kaikkiin kysymyksiin tarvitse olla vastausta etukäteen.

Joskus riittää, että olemme valmistautuneet parhaamme mukaan ja valmiita ratkaisemaan eteen tulevia ongelmia yksi kerrallaan.

Olen miettinyt, kuinka paljon tämä sama kehityskaari näkyy tavallisessa työelämässä.

Kun ihminen aloittaa uudessa työssä tai saa ensimmäisen vastuullisen tehtävänsä, moni asia voi tuntua suurelta ja vaikealta.

Kokemusta ei vielä ole, eikä kaikkia tilanteita osaa ennakoida.

Vuosien aikana osaaminen karttuu.

Opitaan toimimaan erilaisten ihmisten kanssa, ratkaisemaan ongelmia ja tekemään päätöksiä epävarmuuden keskellä.

Vähitellen tehtävät, jotka aikaisemmin tuntuivat haastavilta, muuttuvat osaksi normaalia toimintaa.

Myös tavoitteet voivat kasvaa.

Se, mikä aikaisemmin tuntui mahdottomalta, voi muuttua tavoitteeksi, jota kohti haluaa lähteä.

Mielestäni tässä on tärkeä muistutus myös johtamiseen: ihmisille pitää antaa mahdollisuus kasvaa, kokeilla ja ottaa vastuuta.

Jos pysymme aina vain tutussa ja turvallisessa ympäristössä, emme välttämättä koskaan saa tietää, mihin kaikkeen pystymme.

En vuonna 2007 tiennyt, että pystyisin juoksemaan Saharan halki.

Mutta kokemusten myötä käsitykseni omista mahdollisuuksistani muuttui.

Tästä olen saanut yhden tärkeän opin, jonka haluan jakaa myös muille:

Älä arvioi tulevaisuuden mahdollisuuksiasi sen perusteella, mihin pystyt tänään.