Retkikunnanjohtajan vaikein haaste ei aina löydy aavikolta tai jäätiköltä
Tutkimusmatkailusta puhuttaessa huomio kiinnittyy tavallisesti suuriin saavutuksiin, äärimmäisiin olosuhteisiin ja ihmisen kykyyn selviytyä luonnon asettamista haasteista.
Harvemmin puhutaan siitä, mitä tapahtuu ennen lähtöä. Mistä rahat saadaan? Kuka maksaa varusteet, kuljetukset, vakuutukset ja muut kustannukset? Entä mitä tapahtuu, jos rahoitus ei toteudukaan?
Amundsen – maailmanmaine ei taannut taloudellista turvaa
Roald Amundsen tunnetaan yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä tutkimusmatkailijoista. Hän saavutti etelänavan vuonna 1911 ja teki useita merkittäviä napaseutujen tutkimusmatkoja.
Amundsenin elämässä oli kuitenkin myös toinen puoli. Hänellä oli jatkuvia taloudellisia vaikeuksia, ja retkikuntien sekä muiden tutkimushankkeiden rahoittaminen oli hänelle suuri haaste.
Vuonna 1924 tilanne kärjistyi konkurssiin. Amundsenin velkojen kerrottiin olevan noin 350 000 Norjan kruunua. Maailmanmaineestaan huolimatta hän oli joutunut vakavaan henkilökohtaiseen taloudelliseen ahdinkoon.
Amundsenin tarina muistuttaa siitä, ettei suuri saavutus välttämättä merkitse taloudellista menestystä. Tutkimusmatkailija voi saavuttaa jotain historiallista ja silti joutua miettimään, miten seuraava lasku maksetaan.
Tutkimusmatkojen historiaa tarkastellessa huomaa, että rahoituksen hankkiminen on aina ollut olennainen osa retkikunnanjohtajan työtä. Ennen kuin kukaan on päässyt jäätikölle, on pitänyt vakuuttaa joukko ihmisiä siitä, että matka kannattaa toteuttaa.
Olen viime aikoina pohtinut Risto Siilasmaan uutta kirjaa Havainnoi, ajattele, toimi. Sen keskeinen ajatus tuntuu sopivan hyvin myös retkikuntien johtamiseen.
Ensimmäiseksi on havainnoitava ympäristöä. On tunnistettava, mikä on muuttunut ja miksi vanhat toimintatavat eivät enää toimi.
Toiseksi on ajateltava asia uudelleen. Jos yritysten sponsorointihalukkuus on vähentynyt ja päätöksenteko on siirtynyt kauemmas, niin ongelmaa ei ratkaista lähettämällä entistä enemmän samanlaisia sponsorointihakemuksia samoille yrityksille.
Kolmanneksi on toimittava. On etsittävä uusia yhteistyökumppaneita, uudenlaisia rahoitusmalleja ja sellaisia tahoja, joille retkikunnan tuottama arvo on aidosti merkityksellistä.
Tämä tarkoittaa melko perusteellista ajattelun muuttamista.
Retkikunta ei toteudu pelkällä innostuksella. Tarvitaan ihmisiä ja organisaatioita, jotka uskovat hankkeeseen ja haluavat olla mukana mahdollistamassa sitä.
Ehkä suurin opetus onkin se, ettei retkikuntajohtaja saa jäädä kiinni vanhoihin toimintatapoihin.
Havainnoi, ajattele ja toimi.



