Eräs torstai suurimpia urheiluaiheita oli, että maajoukkuehiihtäjä Martti Jylhä lopettaa uransa.

Kun katsoin miehen meriittilistaa, niin sieltähän löytyy kosolti huippusijoituksia. Se on taas vaatinut yhden jos toisenkin hikipisaran vuodattamisen…

Kyynikot (ja pankolla makailijat) huutelevat tietenkin “jo oli aikakin..” tyyppisiä kommentteja.

Ja niin nähtävästi olikin. Uskallan väittää, että urheilija-apurahat, mahdolliset sponsorirahat eivät ole huippu-urheilijalle riittävä motiivi jatkaa uraansa.

Huippu-urheilu on niin rajua hommaa, että ilman sisäistä paloa (motivaatiota) ja rakkautta lajia kohtaa ei ole mitään järkeä jatkaa uraansa.

Tapasin viikko sitten yks kaks yllättäen huippuhiihtäjä Laura Monosen. Olin tulossa Solvallasta kuvauksista ja ajelin kohti Nuuksion majaa. Näin 500 metrin päässä kovaa vauhtia etenevän hiihtäjättären.

Mieleen tuli heti, että tuohan saattaa olla Laura. Ja niin kuin olikin.

Pysäköin autoni Nuuksion majalle, jonne Mononenkin pian saapui.

Tutustuin häneen jokunen vuosi sitten Hiihto-lehden kuvauksissa, jossa hän oli urheilevan miehensä Jannen kanssa. Otimme heistä polkujuoksukuvia ja kyllä pitää sanoa, että harvoin näkee niin ketterästi juoksevaa henkilöä kuin Laura on.

No, jututin Lauraa pikaisesti hänen viime viikkoisen harjoituksen yhteydessä ja hän kertoi lähtevänsä piakkoin lyhyelle ulkomaan leirille. Varmaan jonnekin korkealle…Toivottavasti sympaattiselle Lauralle tulee menestystä tulevallakin hiihtokaudella.

Perjantain harjoitus oli lihaskuntopainotteinen. Mikäli vatsalihakset eivät ole huomenna kipeät, niin se on ihme.