Meikäläisestä on kuoriutunut viime vuosina hieman aiempaa sosiaalisempi juoksija.

Kuluvalla viikolla olen juossut kahden frendin Mikan ja Janin kanssa ja loppiaisena juoksukaverina oli Pekka.

Tämä olisi ollut ennen kuulumatonta vielä kymmenisen vuotta sitten. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nielin kilometrit yksin.

Taitaa olla niin, että kimppalenkkeilystä on tullut suosittua monessa muussakin piirissä.

Näen omilla lenkeilläni aika paljon maastopyöräilijöitä, jotka liikkuvat laumana.

Monet polkujuoksijat treenaavat yhdessä samanhenkisten kanssa.

Juoksija-lehti perusti viime syksyn aikana “Juoksurinki”-palvelun, joka sai heti paljon kannatusta. Juoksuringissä porukka treenaa yhdessä toisiaan kannustaen.

Jotta totuus ei unohtuisi, niin juoksen edelleen valtaosan lenkeistä yksin.

Lenkit ovat minulle harjoittelua johonkin tulevaan seikkailuun; tällä hetkellä harjoittelun fokus on Arabian hiekkaerämaassa.

Yksin harjoitellessani voin (itsekkäästi) pitää juuri minulle sopivaa harjoitusvauhtia ja voin valita reitin mieleni mukaan.

Ryhmässä liikuttaessa ei olla itsekkäitä vaan kuunnellaan + otetaan huomioon muiden toiveet.

Kalaharissa meitä oli kolme henkilöä, jotka taivalsivat 1000 kilsaa kimpassa. Ei ihan helpoin rasti, sillä yleensä jollakin meistä kolmesta oli huono päivä ja muiden piti ottaa tämä huomioon.

Juoksen aavikoilla ja jäätiköillä mieluiten yksin. Se on näin helpompaa. Pidät vain itsestäsi huolta.

Yllä on pari kuvaa kimppalenkistä Kalaharin autiomaan halki.

Tänään lauantaina jolkottelen (yksinäisenä sutena) reilun parin tunnin lenkin pitkin ja poikin Espoon keskuspuistoa.