Siitä on (siis) vuosi, kun tulin Grönlannin jäätiköltä himaan.

Ensimmäistä yötä omassa pedissä on vieläkin mukava muistella.

Heräsin keskellä yötä armottomaan vessahätään. Istuin unen pöpperössä sängyn laidalla etsien epätoivoisesti jäätikkökamojani. Luulin siis olevani vielä lumikentällä tuhansien kilometrien päässä.

Voi sitä ilon tunnetta, kun tajusin olevani kotona ja tepastelin hymy kasvoilla kohti sisävessaa….

Eräs jäätiköllä asustelun ikävimmistä puolista on nimittäin tarpeilla käyminen.

Jäätiköllä tuulee aina ja pirusti. Kyykyllä käymistä haluaa lykätä viimeiseen asti, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun “kyösti hakkaa kompostin ovea” on pakko toimia.

Vaatteet päälle, vessapaperia taskuun ja teltasta ulos. Ensiksi on kaivettava lapiolla (jäiseen) maahan kuoppa, jonka äärelle kyykistytään. Mikäli tuuli on erittäin kova, niin rakennamme jäälohkareista tuulensuojan.

Kovasta ja kylmästä tuulesta johtuen, kyykistys kestää suunnilleen yhtä kauan kuin Ferrarin pit stop. Siis muutamia sekunteja.

Keho on asetettu kohti vastatuulta. Mikäli tuuli on kova, niin alituisena vaarana on kakkakuoppaan kupsahtaminen. Ja kun takana on vaikkapa pari viikkoa juoksua, niin tönkkö-kankeat reidet eivät mainaa taipua kyykkyasentoon sitten millään.

Edellisellä Grönlannin jäätikköreissulla (2013) olimme Gregin kanssa viisi päivää hirmumyrskyn (Piteraq) kourissa.

Meikäläinen hoiti vessareissun työntämällä pakarat teltasta ulos ja siitä töräytin tavaran maailmalle.

No, kovin pitkälle se ei myrskystä huolimatta lentänyt. Tuotos paiskautui(sitä oli paljon..) inuiittien teltan naruihin. Saan kuulla siitä vieläkin….

Näitä tarinoita voisi naputella vaikka koko äivän, mutta eiköhän tämä nyt riitä.

Juoksin sunnuntaina 1h20minsaa palautuslenkin kaverin kanssa.

Maanantaina levätään…..