Lienee selvää, että mm. tirkistelynhalu on johtanut juorulehtien ja tosi-tv:n suosioon.
Vaivihkaisen tarkkailun tai salakatselun lisäksi tirkistelyyn liittyy uteliaisuus, monesti ylenpalttinen tai epähieno halu urkkia ja tonkia tietoja muiden elämästä. En ole jäänyt tästäkään paitsi.
Tänään (9.11.) media nostattaa verokuumetta.
Joidenkin ihmisten verotiedot julkaistaan koko kansan tirkisteltäväksi ja riepoteltavaksi. Kohta varmaan terveystiedotkin.
Olen pitänyt viimeisen noin 15 vuoden ajan lukemattomia motivaatioluentoja ja kirjoittanut aiheesta yhden kirjankin.
Välillä luennot ovat menneet aivan tuubiin ja sen jälkeen olo on vähintäänkin euforinen.
Ja sitten on niitä keikkoja, jotka haluasi unohtaa.
Aina kun valmistaudun luentoani varten, niin mieleeni palautuu surkeimmin mennyt kaksituntinen.
Jos vähän liioitellaan, en ole kärsinyt koskaan niin paljon, kun sillä keikalla.
Puheen (siis monologi) pituus oli kaksi tuntia. Se on aika paljon…varsinkin, kun jo kahden ensimmäisen minuutin aikana tiesin, että tämä keikka menee nyt ihan päin helvettiä.
Kun puhe eteni, niin kuoppa vaan syveni.
Viiden minuutin jälkeen en ollut enää kuopassa, vaan syvällä suon silmässä.
Minulla oli kolme vaihtoehtoa.
1. Lähden luentosalista kohti lähintä vessaa, pesen naamani, tulen takaisin saliin ja sanon noin 50:lle kuulijalle..”tämä puhe meni ihan metsään, joten aloitan sen alusta”.
Toinen vaihtoehto olisi ollut juosta autoon ja ajaa renkaat ulvoen kohti kotia.
Kolmas vaihtoehto, ryhdistäytyä, koota itsensä ja pelastaa se, mitä pelastettavissa on.
Valitsin vaihtoehdon numero 3.
Yleisö huomasi, että minulla oli vaikeaa. Nuotit olivat hukassa.
He eivät nauraneet, vaan katsoivat minua hieman säälien. Sieltä puhuja-alttarilta näkee aika hyvin yleisön reaktiot.
No, aloin pikku hiljaa parsimaan matonriekaleita yhteen ja loput luennosta menikin jo hyvin.
Kokemus oli sen verran traumaattinen, että päätin sen keikan jälkeen valmistautua jokaiseen puheeseeni kun se olisi elämäni tärkein. Virheistä kandee ottaa oppia.
Ensi viikolla on seuraava puhekeikka. Sain edellisestä luennosta melko messevät arviot, mutta en anna nesteen nousta päähän.
Kuten edellisessä blogissani kerroin, niin aloitin jäätikköjuoksun uudet valmistelut vuonna 2017. Tarkoitus oli lähteä jäätikölle jo seuraavana vuonna, mutta emme lähteneet.
Tiimiin kuuluvan Larsin perheeseen syntyi tyttölapsi keväällä 2018. Hän olisi halunnut lähteä reissuun jo tuolloin, mutta tein päätöksen siirtää matkaa vuodella.
Jokaisella jäätikkömatkaan osallistuvalla tulee olla vain yksi fokus. Hänellä olisi ollut kaksi. Siinä on yksi liikaa.
Aloitin samaan aikaan yhteistyön Arktisen Neuvoston kanssa. Suomi toimi AN:n puheenjohtajamaana vuosien 2017-2019 aikana. Toimin Grönlannin matkan aikana heidän epävirallisena suurlähettiläänään.https://um.fi/news/-/asset_publisher/GRSnUwaHDPv5/content/seikkailujuoksija-arktisella-asialla
Olin rekrytoinut matkalle Lapissa eräoppaana toimivan Antti Siltalan. Muina retkikunnan jäseninä toimivat grönlantilaiset Lars ja Salo (Salomon).
Treenasimme Antin kanssa Lapissa muutamaan otteeseen.
Edellisestä matkasta viisastuneena, ostin retkikunnan käyttöön häkävaroittimet. Sen lisäksi panostin mm. aurinkopaneeleihin, jotta kaikki virtaa tarvitsevat laitteet, mm.sat.puhelimet, olisivat jatkuvasti 100% latingissa.
Edellisellä matkalla ne eivät olleet….
Lähdimme Antin kanssa kohti Grönlantia via Islanti. Jäimme sinne jumiin noin viikoksi, sillä Itä-Grönlannissa riehuivat myrskyt.
Asuimme Air Greenlandin piikkiin Reykjavikin eräässä parhaassa hotellissa. Söimme kuin porsaat, sillä tiedossa oli viikkojen nälkäkuuri.
Pääsimme viimein Itä-Grönlantiin huomataksemme, että yksi paikallisista helikoptereista on kaputt.
Se viivästytti matkantekoa taas usealla päivällä.
Kun viimein pääsimme Isortoqiin, niin huomasimme, että niin pikku kylään kuin (kuulemma) jäätikölle on satanut uutta lunta jollei nyt metrikaupalla, niin paljon.
Samalla alueelle oli iskenyt lämpöaalto.
Itse jäätikölle kapuaminen kesti päivän. Koirat eivät jaksaneet vetää tavaroita jäätikön ylle, joten ne oli kannettava sinne. Se oli hyvää treeniä ennen juoksun alkua…
Oivalsin heti ensimmäisenä juoksupäivänä, että tästä tulee rankka reissu. Lämmin aurinko paahtoi täydeltä terältä ja jalkojen alla oli helvetisti märkää sohjoa.
Välillä juoksin ja välillä rämmin. Sellaista se oli monta monituista päivää, ennen kuin lähestyimme jäätikön huippua. Siellä oli kylmää ja tuulista.
Jäimme megamyrskyistä melkein paitsi. Olimme ainoastaan 1,5 päivää jumissa teltoissamme.
Saimme kahdesta eri paikasta sääennusteita, joten jos myrsky iskisi, niin olisimme siitä ennakkoon hyvin tietoisia.
Mitä pidemmälle matka eteni, niin sitä paremmin juoksu kulki. Istuimme inuiittien kanssa iltaa joka ikinen päivä. Joimme kuumia juomia ja söimme Antin loihtimia safkoja.
Viimein oli aika jättää jäätikölle hyvästit. helikopteri haki Antin ja minut sieltä veks ja vei meidät Kangerlussuaqiin, josta saimme samana päivänä lennon kohti Kööpenhaminaa.
Meillä oli liput Air Greenlandin business-luokkaan.
Kävelin omalle paikalleni paljain jaloin, sillä kengät olivat litimärät ja sukat haisivat pahalle.
Lentoemäntä kävi huomauttamassa asiasta ja toi minulle lentoyhtiön sukat.
Juoksun teema
Sen pituinen se. Pikakatsauksesta seikkailuihin vuosien 2007-2021 välisenä aikana jäivät pois Etelämantereen jäätikkö, Kalaharin autiomaan ylitys sekä (keskeytynyt) Arabian hiekkaerämaajuoksu.
