Viimeisen parin viikon aikana fokus on ollut 50% aavikkokisaan valmistautumisessa ja toinen 50 prossaa projektissa, joka piti saada päätökseen hyvän sään aikana.
Nyt projekti on saatu päätökseen, joten seuraavat kolme kuukautta hikoillaan päätyön eli juoksun parissa.
Sen jälkeen vasta hikoillaankin, mutta se tulee vähän niin kuin kaupan päälle.
Tänään alkaa uusi – ei kuuden vaan- seitsemän päivän treeniblokki, joka koostuu juoksun lisäksi saliharjoittelusta.
Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa.
Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki mitä kanat tekevät.
Se kuopsutti maata, matoja ja hyönteisiä.
Vuodet kuluvat ja kanalassa koko elämänsä viettäneestä kotkasta tuli hyvin vanha.
Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitelevän yläpuolellaan. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa.
Vanha kotka katsoi sitä lumoutuneena ja kysyi. “Mikä tuo on”?
“Se on kotka”, vastasi sen naapuri.
“Se kuuluu taivaalle, mutta me kuulumme maahan, koska olemme kanoja”.
Niin kotka eli ja kuoli kanana.
Stoori on Anthony de Mellon kirjasta “Havahtuminen”.
Tarinan opetus on tietenkin se, että monet ihmiset ovat tietämättömiä niistä korkeuksista, joissa he voisivat halutessaan liidellä.
Monelle on uskoteltu, ettei kannata tähyillä kohti taivaita.
Kopsuttele sinä vaan maata….
Jos eilistä, siis perjantaita kuvaisi yhdellä sanalla, niin se olisi läsnäolo.
Olin illalla Haltian luontokeskuksessa kuuntelemassa tanskalaisen Thomas Orboen luentoa, joka liittyi aiheeseen “being present”.
Luento liittyi perusleirinaapurin Mikaela “Miki” Vuorisalmen teemailtaan, jossa juhlittiin hänen kymmenvuotista taivaltaan joogaopettajana.
Sen jälkeen illan vieraat ohjattiin Haltian hienoon näyttelysaliin, jossa tarjolla oli rauhoittavaa musiikkia ja Mikin puhetta.
