Kondis

/in /by

Sain käsiini 15.7.ilmestyneen Suomen Kuvalehden, jonka artikkeli “Kiire sohvalle” herätti valtavasti ajatuksia. Toimittaja Pauliina Penttilän juttu alkaa seuraavasti:” Yhtälö on outo: Peräti 69% suomalaisista sanoo harrastavansa liikuntaa pari-kolme kertaa viikossa…Kuntoilun lisääntymisestä huolimatta kunto (siis suomalaisten) on romahtanut. Varusmiehet eivät jaksa, ylipainoisia suomalaisia on yhä enemmän ja kakkostyypin diabetes rehottaa”. “Suurin syy outoon yhtälöön on kuitenkin arjessa. Vaikka liikunta on lisääntynyt, liike on vähentynyt. Joillakin se on lähes lakannut” kirjoittaa Penttilä.

Arkiliikunta on vähentynyt. Kuka käy kaupassa jalan? Kuka menee liikuntapaikalle ilman autoa? Ennen kuin alamme selittelemään miksi näin tapahtuu, niin muistellaan presidentti Urho Kekkosen teesiä: “Kaikki syyt olla liikkumatta ovat tekosyitä”.

Juoksen/kävelen usein Espoonlahden liikuntakeskuksen maisemissa. Paikalla on mm.jäähalli ja lätkän harjoitushalli. Suurimman tilan vie kuitenkin parkkipaikka, johon vanhemmat tuovat jälkikasvuaan päivän/illan treeneihin. Tiedän, että osa ajaa hallille vain muutaman kivenheiton takaa.

“Vanhemmat ajattelevat lapsen parasta, kun kuskaavat tämän illalla lätkätreeneihin. Siellä junnun liikunta voi jäädä yhteen varttituntiin”. jatkaa SK:n toimittaja Pauliina Penttilä.

Pelasin nuoruudessa erittäin aktiivisesti lätkää ja futista (ja kaikkea muutakin..). Mikäli meillä oli talvella kotiottelu, se pelattiin noin 5 kilometrin päässä Espoon Nöykkiöstä, jossa vartuin. Kävelimme kylän kundien kanssa kohti pelikaukaloa. Pelasimme tuon kävelymatkan ajan joko kiekolla tai jääkokkareilla ja mietimme, kuinka paljon annamme tulevalle vastustajalle kuokkaa. Kannoimme jo pikkupoikina lätkävarusteet itse. Pistimme varusteet joko kotona päälle tai raahasimme ne isoissa (lähes meidän kokoisissa) kasseissa pelipaikalle. Matsin jälkeen oli aika lähteä kotiin. Palasimme kotikylään pelaten taas “tielätkää” ja kävimme läpi ottelun kohokohtia. Siinä nousi kunto ja kaverihenki.

Tässä osa artikkelista:http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/suomalainen-liikkuu-vaarallisen-vahan-mutta-maksaa-siita-yha-enemman

Olen juossut kolmen viimeisen päivän aikana normaalia lyhyempää lenkkiä. Juoksin eilen 8 kilsaa ja ne reilusti alle 5 minuutin kilsavauhtia. Nyt on aika palata oman lajin eli pidempien juoksumatkojen pariin.  Juoksen viikonlopun aikana 50-55 kilsaa. Maanantaina alkaa 2-3 päivän juoksusapatti. Kaverin muuttorumba alkaa…

Kahvi, osa 2

/in /by

Vierin suuren osan joulukuusta 2008 Etelämantereella. Jäimme Antarktikselle aiottua pidemmäksi aikaa, sillä myrkytuulet estivät lentomme Chileen, Punta Arenas-nimiseen rannikkokaupunkiin.

Pohjoisnapaan verrattuna meillä oli Etelämantereella aivan loistava ruokahuolto. Kokkimme Ronnie  (norjalainen, ei siis ruotsalainen..) loihti meille vähäisistä raaka-aineista todella maittavia aterioita.

Kahvin osalta olimme murusumpin varassa. En mussuttanut aiheesta, sillä tuoreessa muistissa oli Pohjoisnavan “kahvi” ja siellä tehty juhlava päätös.

Lentomme Punta Arenakseen totetui viimein ja pääsimme matkaan 27.12. Noin kuuden tunnin lentomatkan jälkeen laskeuduimme aamuvarhain Chilen maaperälle. Päästyämme hotelliin, suurin osa noin 30 hengen joukosta marssi vastaanottotiskille varaamaan huoneita. Kukin meistä oli käynyt viimeksi suihkussa joulukuun alussa…

Punta Arenaksen rannalla sijaitsevan sinänsä mukavan hotellin vahvuuksiin ei kuulunut järjestelmällisyys ja tietokoneiden käyttökin oli vähän niin ja näin. Vastaanottovirkailijat menivät suuresta asiakasmäärästä aivan sekaisin. He pyörittivät meidän passeja&papereita ja olivat pallo hukassa. Tuskaa lisäsi se, että tiskin edessä seisoi 30 haisevaa asiakasta, joiden kaikkien ulkonäkö poikkesi passikuvista melko paljon. Esimerkki..olin ajanut partani edellisen kerran 4 viikkoa aikaisemmin  ja sama juttu oli mm.hiusten pesun kanssa.

Eräs virkailijoista kysyi, “are you John?”. Vastasin, “No, my name is Jukka”. Sama virkailija kävi vielä kysymässä olenko Roger, Ted tai Eric, kunnes päätin häipyä eteisaulan vilskeestä kohti hotellin ravintolaa.

Olin pukeutunut “Uuno Turhapuromaisesti”paksuihin talvihousuihin sekä reissussa rähjääntyneeseen aluspaitaan. Marssin paksut monot jalassa ravintolaan, jossa muut hotellin (suihkunraikkaat) asiakkaat nauttivat aamiaistaan. Lösähdin vapaaseen pöytään ja tilasin tarjoilijalta 3 isoa kupillista maitokahvia (latte). Varmistettuaan tilauksen pariin kertaan tarjoilija häipyi ja palasi hetken kuluttua kolmen höyryävän kupin kera. Harvoin,jos koskaan,on kahvi maistunut niin hyvältä.

Keskityin seuraat 15 minuuttia mokan aromeihin, jonka jälkeen oli maksun aika. Pyysin tarjoilijaa pistämään kahvit huonelaskuuni. Hän kysyi huoneeni numeroa, johon vastasin “That is a good question” ja marssin kohti  vastaanottotiskiä. Siellä ensimmäinen kysymys oli “Sir, is your name John…”.

Matkat opettavat ottamaan asiat rauhallisesti. Varusteita häviää, aikataulut heittävät häränpyllyä, ruoka (kahvi)on erilaista  ja monet meille itsestään selvät asiat loistavat poissaolollaan.Siitä on turha riehaantua. Asiat etenevät kussakin kultturissa omaan tahtiinsa ja siihen on hyvä tyytyä. Maassa maan tavalla.

Kävin aamulla edistämässä erästä sponsorointiin liittyvää asiaa. Aion juosta iltapäivällä lyhyehkön noin tunnin ns.palauttavan lenkin. Kävin eilen tekemässä juoksuvetoja eli spurtteja. Juoksin aluksi 20 misaa hitaasti hölkötellen, jonka jälkeen tein noin 100 metrin vetoja, jonka jälkeen palauttelin 50 metriä. Tein lisäksi muutaman ylämäkispurtin. Lenkin lopuksi oli noin 15 minuttia hölköttelyä.

Hyvää viikonloppua!

Kahvi

/in /by

Heräsin aamulla klo.5.45. Muutamien aamutoimien jälkeen päätin keittää kaffet. Tämän aamun sumpin keitto ei mennyt ihan putkeen. Liekö rähmäisten silmien vai onnettoman matikkapään ansiota, mutta liemestä tuli todella vahvaa.

Tein vuonna 2007 päätöksen, etten valita kahvin mausta vaikka mikä olisi. Tarina juontaa juurensa Pohjoisnavalle, joka oli myös kulinaarisessa mielessä mielenkiintoinen matka. Keskellä Pohjoisnapaa törrötti pieni sininen teltta, jossa venäläinen nainen kokkasi meille puuroa ja keitteli sumppia. Se oli varsinainen “Hell´s kitchen”. Olen kuvaillut puuroa sanalla “maailman paras ummetuslääke”.  Lautasellinen puuroa ja sen jälkeen oli syöksyttävä teltasta ulos ja juostava kiireen vilkkaa kohti pohjoisnavan ainoaa vessaa, jonka sisälämpötila oli  yli -30 astetta.

Bajamajassa oli käynyt useita ihmisiä, mutta ei yhtään siivojaa. Vessanpöntön reunusta katsoessa tuli tehtyä päätös, ettei siihen kannattanut iskeä kankkuaan, vaan valitsin toisen taktiikan. Vessan ovessa roikkui naru. Laskin housut (4 kpl) nilkkaan, tartuin naruun  ja laskin ahterini mahdollisimman lähelle jäistä pöntön reunusta. Toivoin, ettei naru mene poikki, sillä Bajamajan yllä roikkui uhka, että tippuisin pöntön mustaan aukkoon ja pohjoisnavan hyiseen veteen. Siinä narun päässä sätkiessä (ja hampaiden kalistessa..)yritin tähdätä samaan paikkaan kuin muut ja onnistuin siinä yhtä hyvin kuin ne muut…

Takaisin kahviin. Se oli keitetty suolaveteen ja maku oli sen mukainen. Laitoin mukiin ison kasan maitojauhetta. Maku (jopa) paheni. Lisäsin peltimukiin lusikkakaupalla sokeria, jotta saisin tökötin alas. Siinä sumppiä hörppiessä, vannoin erään jenkin kanssa valan, ettemme enää ikinä mussuta kahvin mausta.