Olen ollut viime päivät työn touhussa ja räkääkin on lennätetty. Nyt on olo jo parempi ja juoksin muutaman päivän tauon jälkeen tunnin lenkin.

Lupasin jatkaa Grönlannin tarinaani maanantain blogissa, mutta käyhän se näin helatorstainakin.

Jäimme viimeksi siihen kohtaan, kun oppaamme Salo kertoi muille retkikunnan jäsenille, että on aika lähteä kohti Isortoqia. Olimme makailleet sitä ennen 4 päivää teltassa.

Aloimme kaivaa leiriä lumesta klo.9.00 aikoihin. Tehtävä oli lievästi sanottuna haastava, sillä teltat, koiravaljakot jne.olivat peittyneet lumeen. meillä oli käytössä kaksi minilapiota ja yksi isompi lappari.

Ulkona oli kylmä ja vielä melko tuulista, joten työvaatteina olivat untuvatakki-ja housut. Siinä tunnin huhkimisen jälkeen hiki virtasi valtoimenaan. Teimme töitä vielä 2 tuntia ennen kuin saimme teltat pakattua kapsäkkeihin, koirat ajokuntoon ja reet pakatuiksi.

Tuolloin tuuli oli jo tyyntynyt, mutta pakkanen oli melko kipakka.

Istuessani valjakkoon muu kroppa hehkui lämpöä, mutta varpaat olivat kalikkana. Sama juttu Gregillä. Olimme molemmat hieman huolestuneita, sillä välillä varpaat olivat tunnottomat ja väliin sieltä “kuului” jotain elämää.

Keli oli valjakkoajoon loistava, sillä neljän päivän myrskytuuli oli pakannut lumen kovaksi ja kun koirat viimein pääsivät vauhtiin, niin ne kiidättivät valjakkoja jopa 20 km/h vauhdilla.

Olin edelleen megahuolissani varpaista. Kirpistelin varpaita 10 krt ja sen jälkeen tein nilkan taivutuksia 5 krt ja sama tahti toiselle jalalle. Tein näitä voimisteluliikkeitä tunnin putkeen ja sen jälkeen alkoi veri kiertämään.

Pysähdyimme ensi kerran 2 tunnin ajon jälkeen ja tuolloin varpaat olivat jo lämpimät!

En nyt tarkaan muista kuinka kauan ajoimme, mutta viimein tulimme jäätikön reunalle. Olimme matkalla Isortoqiin aivan eri reittiä mitä olimme alunperin kulkeet juoksun alkuvaiheessa.

Siihen sisältyi pieni riski, sillä olimme lähestymässä pikkukylää railoalueen halki.

Valjakkokuskimme Salo oli käynyt ko.alueella noin 10 vuotta sitten. Hänen mukaansa hän oli ensimmäinen siellä käynyt ihminen ja nyt me olimme seuraavat.

Olin oppinut luottamaan Saloon matkan aikana. Mies on vaitelias, mutta äärimmäisen taitava ja älykäs.

Tullessamme jäätikön laidalle Salo näytti minulle ja Gregille, että meidän on käveltävä vuorijonon ylitse, sillä koirat eivät jaksa millään vetää meitä mukanaan.

No se ei yllättänyt, kun katsoin edessä olevaa vuoristoa. En tiennyt etukäteen, että tällainen useiden tuntien jalkatyö on edessä, joten olin siihen erittäin huonosti valmistautunut.

Olin juonut todella vähän päivän aikana ja syönyt vain muutaman palan suklaata. Oma vika.

Jens Erik joutui myös jalkamieheksi. Tein heti alkuun toisen virheen. Pidin untuvahousut jalassa taivalluksen alkuvaiheessa ja siitähän hikirauhaset tykkäsivät.

Jouduimme odottelemaan täysin uupunutta Jens Erikiä vähän väliä. Olin myös itse aivan naatti. Olen tuskin ikinä ollut niin puhki kuin tuon illan aikana. Tilannetta helpotti hieman se, että maisemat olivat hienoimmat mitä olen ikinä nähnyt.

Välillä nojasin polviin ja puhaltelin, mutta Isortoqin kutsu oli niin voimakas, että ei siinä auttanut nojailla liian kauan.

Vauhtihaluja lisäsi myös tieto siitä, että perjantai-illaksi on tulossa uusi Piteraq. Meidän on ehdittävä siihen mennessä Isortoqiin, sillä muuten olisimme todella lirissä.

Lampsimme tunti toisensa jälkeen, kunnes tuli hämärää. Salo ei halunnut jatkaa vaativaa taivallusta koirien kanssa, sillä olosuhteet olivat valjakon kuljettamiseen erittäin vaativat jo muutenkin. Vuorten jyrkät ylä-ja alamäet aiheuttivat jo valoisaankin aikaa muutamia sykkeen nousuja valjakkomiesten uhkarohkeaa touhua katsellessa.

Pistimme vielä kerran leirin pystyyn. Sulattelimme vielä tunnin verran vettä seuraavaa päivää varten ja painuimme pehkuihin. Söin tosin myöhäisenä iltapalana Pasta Bolognesea (viimeisen kerran moneen vuoteen..), sillä nälkä oli karmiva. Join yön aikana litran vettä, jotta olisin paremmassa tikissä seuraavana päivänä.

Nousimme ajoissa, sillä nyt oli perjantai ja Piteraq voisi iskeä milloin hyvänsä.

Päivän kävelyetappi oli edellistä päivää helpompi. Tunnin taivalluksen jälkeen näimme edessä olevan meren jään, joka sai, ainakin minussa, voittajafiiliksen. Laskeuduimme nopeaan tahtiin noin 700 metriä ja olimme jäällä.

Jää oli aivan erilainen kuin lähtiessämme. Sen päällä oli muuama sentti räntää/vettä.

Hyppäsimme nopeasti valjakoiden kyytiin, sillä meillä oli kuljettavana noin 12 kilometriä.

Koirat vaistosivat, että koti on lähellä. Välillä ne huomasivat hylkeen tarkkailevan meitä ja ne lähtivät välittömästi niitä kohden. Siinä ei edes Salon karjuminen auttanut, kun nälkäiset hurtat huomasivat ruokaa olevan tarjolla.

No ei ajokoira hyljettä kiinni saa, mutta ne syövät hylkeen lihaa lähes päivittäin, joten niiden haju on jo koirien geeneissä.

Lähestymme Isortoqia. Joudumme tekemään muutaman ylimääräisen koukkauksen, sillä rannalla jää oli jo sulaa.

Viimein olimme perillä.

Siinä ei auttanut tuuletella, vaan seuraavaksi oli siirrettävä kamamme Isortoqin “service houseen”, jossa majailimme seuraavat 2,5 päivää.

Asetuimme taloon nopeasti. Pistimme kaikki tavarat, teltat, makuupussit, vaatteet kuivumaan ympäri taloa.

Sen jälkeen oli suihkun vuoro. Näin itseni ensi kertaa peilistä ja olisihan sen voinut jättää tekemättäkin. Olisin voinut ottaa itsestäni kuvan ja lähettää sen vaikkapa Aki Kaurismäelle mahdollista leffaroolia varten:-)

Pesin hiukset useaan kertaan, ennen kuin ne tuntuivat puhtailta. Sen jälkeen oli vuorossa toinen ylellisyys, istahtaminen vessanpöntölle. Ai että sekin tuntui mukavalta..

En juuri nukkunut seuraavana yönä, vaikka makoilin

keittiön lattialla. Jens Erik kuorsasi raskaasti samassa huonessa.

Yöllä alkoi myös uusi Piteraq. Menimme aamulla paikalliseen pikkukauppaan ja jouduin pitämään eräästä tolpasta kiinni, jottei tuuli veisi mukanaan. Se oli ihan uskomaton kauppareissu. Hihkuimme Gregin kanssa välillä ihan innoissaan, vaikka emme päässeet välillä millään eteenpäin, sillä puhuri oli niin voimakas.

Herätessämme seuraavana aamuna meitä kohtasi suuri yllätys. Jää oli tipotiessään. Meri velloi silmiemmä edessä ja taivaalla liiteli muutama lokki.

Futsimme kundien kanssa, notta mitenköhän olisimme päässeet perille, jos olisimme tuleet perille vasta 1,5 päivää myöhemmin.

Meillä oli tuuria.

Lähdimme kohti Tasiilaqia maanantaiaamuna. Kuulimme tanskalaiselta helikopterilentäjältä lauantaina tapahtuneesta onnettomuudesta, jossa yksi britti menetti henkensä ja kaksi muuta sai paleltumia.

Päätimme käydä moikkaamassa brittejä Tasiilaqin sairaalassa, sillä siellä työskentelee meille kaikille tuttu tanskalaislääkäri Hans.

Helikopterilennon jälkeen kirjaudumme hotelliin ja syomme siellä lounaan. Kesken murkinoinnin saamme puhelun Tasiilaqin lentokentältä.

Teidän on tultava lentokentälle 30 minuutin sisällä. Teidän lentonne seuraavaan määränpäähän Kulusukiin lähtee per heti, joten raahatkaa takapuolelle tänne mahd.pian.

Se siitä vierailusta sairaalaan. Olisimme halunneet jättää myös Jens Erikin sinne tutkimuksiin, mutta sekin sai nyt jäädä.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Lensimme Kulusukiin ja seuraavana päivänä Islantiin. Ilta Reykjavikissa ja sieltä suoralla lennolla kotiin. Loppumatka meni kuin käsikirjoituksessa, mutta muu reissu ei.

Ja hyvä niin.

Minulle jäin Grönlannin retkikunnasta pääasiassa hyviä, tai oikestaan loistavia muistoja.

Mikäli keskeytyksen syy olisi johtunut omasta huolimattomuudesta tai siitä, että kuntoni ei olisi ollut kohdillaan, niin fiilikset olisivat varmaan ihan toiset.

Nyt nokka kohti uusia seikkailuja.

Sanoin kotiin tullessani, että nautin kesästä ja aion suunnitella seuraavaa retkikuntaa vasta syksymmällä.

No, nämäkään asiat eivät tule kello kaulassa. Keuhkoilin nimittäin yhdelle kaverille muutama päivä sitten eräästä uudesta idiksestä, joka on muhinut päässäni jo muutaman vuoden.

Mikäli hommat menevät jengoilleen, niin seuraava retkikunta voisi toteutua aikaisintaan loppuvuodesta 2014, mutta todennäköisemmin vuonna 2015.

Se aika tulee nopeammin kuin uskonkaan.

Sportman-blogia on käynyt lukemassa viimeisen kuukauden aikana lähes 20,000 ihmistä. Olin aivan ällikällä lyöty, kun näin em.luvun nettisivuni statistiikkasivulta.

Jatkan päivittäistä kirjoittelua entiseen tahtiin, mutta lienee aika jättää hyvästit case Grönlannille.

Kiitos vielä kerran kannustavista viesteistänne!