Olen lukenut tai oikeastaan ahminut elinvuosieni aikana kirjallisuutta, joka liittyy retkikuntiin. Kuten Saharan retkikuntani pääorganisaattori Patrik Säilä sanoi, niin minussa asuu ainakin pieni romantikko.
Kuten olen jo aiemmmin blogeissani kirjoittanut, niin entisajan retkikuntien koettelemukset ovat hyvin dokumentoituja, sillä ne olivat myös tutkimusmatkoja (usein) tuntemattomille alueille.
Itse asiassa tutkimusmatkailu oli yksi parhaista tavoista saada saada rahoitus kunnon seikkailuille. Näitä retkiä tukivat mm.varakkaat liikemiehet sekä tiedeyhteisöt. On muistettava, että tutkimusmatkat olivat myös suurvaltapolitiikkaa. Oli nimittäin tärkeää, että maan omat pojat olivat ensimmäisenä pystyttämässä lippua tutkimattomille alueille.
Tutkikumatkalta raportointi tapahtui lähinnä satamista käsin. Usein retkikunnan miehistöstä ei kuulunut kuukausiin tai jopa vuosiin pihahdustakaan. (Pikku välihuomiona, ainakin jotkut seikkailijat kutsuvat itseään jostain syystä tutkimusmatkailijoiksi, vaikka he eivät sitä sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Ehkä se kuullostaa hienommalta, vai mitä mieltä olette?)
Nyky-retkikuntien on läheteltävä twiittejä, facebook-päivityksiä ja blogikirjoituksia vähintään yksi per päivä, mielummin kaksi.
Oman kokemukseni mukaan viestiminen on ihan kivaa, mutta kyllä se kuitenkin se vie turkasen paljon aikaa ja etenkin rahaa.
Satelliittiyhteyksien luominen lämpimällä aavikolla sujuu vielä kohtuullisesti, mutta jäätiköllä kaikki on paljon hankalampaa. On helvetin kylmä, virran kanssa on vähän niin ja näin varsinkin, jos aurinko ei näyttäydy. Olemme näet jäätiköllä täysin aurinkopaneelien tuottaman virran varassa. Satellittiyhteyden luominen tai oikeastaan sen laitteen kohdistaminen oikeaan suuntaan pienessä teltassa on myös oma shownsa:-)
Hiekka-aavikolla muu retkikuntaväki liikkuu maastoajoneuvoilla, joten satelliittilaitteidenkin lataaminen käy päivän aikana leikiten.
Varsinkin kuvien lähettäminen sat.yhteyden avulla on kallista. Yleensä lähetämme pieniä kuvatiedostoja, jotta se ei kirpaisisi niin pahasti. Jo tietokoneen kytkeminen nettiin sat.laitteen avulla maksaa jollei nyt maltaita, niin ainakin melkein. Kaikki tietokoneen automaattiset päivitykset on tuolloin otettava pois päältä, sillä muussa tapauksessa dollareja lentää taivaan tuuliin.
Jos matkustatte johonkin paikkaan, jossa kännykät eivät toimi, niin suosittelen lämpimästi satelliittipuhelimen mukaan ottamista. Se on halpa henkivakuutus.
Eräs beduiiniystäväni, jota kutsutaan “Eddieksi” toimii aavikolla pelastusryhmän päällikönä. Hän käy partionsa kanssa etsimässä aavikoille eksyneitä (lähinnä) miehiä. Yleensä hän löytää heidät menehtyneenä.
Eddie kuvasi minulle tyyppillisintä tapausta ja näin se menee: ensimmäisellä aavikkoretkellä tällä (turhan) kuoleman kohdanneella henkilöllä on maastoautossaan varamuonaa-ja juomaa. On ylimääräinen kanisteri polttoainetta jne.jne. Hän on kertonut läheisilleen milloin ja minne on menossa. Tulee toinen, kolmas, neljäs ja ehkä vielä viides matka aavikolle ja kaikki menee kuin Disneyn elokuvissa. Mitään haavereita ei tapahdu. Ja sitten tulee se kuudes reissu.
Koska tarinamme (kuollut) päähenkilö ei ole kohdannut mitään dramaattista aiemmilla aavikkomatkoillaan, niin hän jättää vararuoat-ja juomat kotiin. Sinne jää myös polttoainekanisteri eikä hän välitä kertoa minne matka sillä kertaa kohdistuu. NÖYRYYS autiomaata kohtaan on hävinnyt.
Sillä kuudennella aavikkomatkalla onni kääntyy. Autoon tulee jokin vika. Puhelin ei (tietenkään) toimi. Satelliittipuhelin jäi kotiin. Autiomaassa on päivällä tukalan kuuma ja yöllä pakkasta. Varavaatteetkin jäivät kotiin. Tämä on jo tässä vaiheessa aika taputeltu tarina. Paniikki iskee, sillä tätä tilannetta varten ei ole harjoiteltu. Loput tiedätte. Eddie ja tiimi löytävät kadonneen liian myöhään….ja aina uhria ei edes löydetä.
Jatketaan viestinnästä. Facebookista on todella paljon apuja yhteyksien ylläpitämisessä nykyisiin ja/tai entisiin retkikuntakavereihin. Heillä kun tuo reissaaminen on verissä eivätkä he yleensä lue emaileja. Ihme porukkaa….
Tästä on hyvänä esimerkkinä grönlantilainen inuittikaverini, jonka tapasin viimeksi kesäkuun alussa. Ihmettelin muutama viikko sitten, notta mihin mies on kadonnut, sillä minun piti selvittää yhtä asiaa hänen kauttaan, mutta miehän on ollut taas liesussa.
Onneksi heppu lueskelee silloin tällöin facebookia, joten yhteys on siis jälleen kunnossa:-) Olimme eilen puhelinyhteydessäkin.
Lopetan tämän (kalman tuoksuisen) blogikirjoituksen juoksuun, sillä juoksublogihan tämä kai vielä on?
Tapasin aamulla toimittaja Juha Hietasen, jonka moni blogin lukijoista tunnistaa Ylen Aamu-TV:n juontajana ja hienon “seikkailujuoksija”-kirjan ideanikkarina ja kirjoittajana. Hietsu jatkaa hyvää juoksu-uraakin ja siitä osoituksena hieno juoksu viime viikonlopun Hämeenlinnan puolimaratonilta!
Juoksimme siis aamulla yhteislenkin!
