Luksusta

/in /by

Joulu on lähtenyt liikkeelle ns.virheettömästi. Aamun avasi käynti Hietaniemen hautausmaalla, jossa sytytimme kynttilät läheisten muistoa kunnioittaen.

 

Heti sen jälkeen aatto jatkui juoksulenkillä (ex.-)vuorimies VG:n kanssa. Juoksimme pääasiassa Safvikin ja ns.Herlinien mailla Kirkkonummen ja Espoon rajalla. En kyllä muista, että olisi aattona ollut näin upea sää!

 

Sarfvikin golfkentällä oli täysi tohina päällä. Oletan, että kukaan heistä ei ole aiemmin pelannut ko.kentällä golfia jouluaattona…

 

Tähän loppuun ohjelmavinkki; Yle esittää/förevisar..

Kaksinkamppailu etelänavasta

dokumentin 28.12.ja se on nähtävissä sen jälkeen myös (loistavasta) Yle Areenasta.

Ylen esittelee dokkarin seuraavasti: “Englantilainen tutkimusmatkailija, kapteeni Robert Falcon Scott ja norjalainen Roald Amundsen kävivät kaksinkamppailun etelänavan valloituksesta. Panoksena oli maine ja kansallisylpeys.

Scott ja Amundsen vaelsivat etelänavalle eri reittejä, mutta joutuivat yhtä lailla ankaran luonnon armoille.

Scott ja hänen retkikuntansa hävisivät kamppailun niukasti Amundsenin ryhmälle”.

 

No, ei se mennyt ihan noin. Scott hävisi kamppailun enemmän kuin rinnan mitalla.

 

Minua kiinnostaa, etenkin retkikunnista puhuttaessa, miksi jotkut onnistuvat ja miksi toiset epäonnistuvat?

 

Ja todettakoon, tuo jälkimmäinen eli epäonnistuminen ei ole mikään synti, päin vastoin! Se, että joku viitsii YRITTÄÄ on hatun noston arvoinen asia. Tässä tapauksessa epäonnistuminen aiheutti Scottin miehistön kuoleman.

 

Minun (ehkäpä) suurin intohimoni liittyy retkikuntien suunnitteluun ja niiden toteuttamiseen. Se on osasyy, miksi suhtaudun niin suurella kiinnostuksella näihin historian suuriin ja vähän pienempiikin tapahtumiin.

 

Olen luennoinut yrityksille vuodesta 2007 alkaen. Eräs case, jota esitetyksessäni käytän, on tämä kyseinen Scott-Amundsen -“kaksintaistelu”.  Miksi toinen voitti ja toinen hävisi? Oliko kyseessä sattuma vai ei?

Ei ollut! Kyseessä oli…

Erilaista toimintaa samoissa olosuhteissa.

Amundsenilla oli parempi suunnitelma/strategia (muona, varusteet, välineet..kaikki!)

Amundsenin valmistelu koostui mm.empiirisistä kokemuksista, joihin voi lukea mm.sen ajan, jonka hän vietti eskimoiden kanssa. Sielläkin hän opiskeli, miten kylmässä olosuhteessa työskennellään, pukeudutaan. Hän opetteli ajamaan koiravaljakoilla yms.yms..

Amundsenin ryhmällä oli täsmälliset suoritusnormit eli he olivat kurinalaisia toisin kuin Scottin ryhmä.

 

Mitä tekemistä tällä kaikella on vaikkapa yritysmaailman kanssa? Paljonkin. Itse asiassa ne menee ihan yksi yhteen…

Seuraan työni kautta useita yrityksiä eri toimialoilla. Amundsenin oppeja seuraavat yritykset pärjäävät ja vievät markkinoita yrityksiltä, joille käy pitkässä juoksussa ihan samalla tavalla kuin Scottin ryhmälle. Ensiksi ne näivettyvät ja sen jälkeen ne kuolevat.

 

Seuraan juuri kahta lähes identtistä yritystä, jotka harjoittavat maahantuontia. Toinen kasvaa (heikossa markkinassa) todella hyvin ja toinen on kuoleman partaalla. Toista firmaa johdetaan aivan kuin Amundsenin retkikuntaa ja toinen on kuin Scottin ryhmä.

 

Eräs maailman tunnetuimmista tietokirjoilijoita, Jim Collins. on myös tutkinut retkikuntia ja etenkin Amundsenin ja Scottin ryhmää. Jos aihe kiinnostaa, niin hankkikaapa Collinsin kirja “Tietoisesti paras”.

 

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/22/historia-kaksinkamppailu-etelanavasta

 

No niin, tämä jouluaaton blogi lähti vähän lapasesta. Minun oli tarkoitus kirjoittaa lyhyesti hienosta aamulenkistä ja antaa leffavinkki. Ja sen jälkeen homma ryöstäytyi käsistä:-)

 

Olkaa kiltisti.

Hyvää joulua

/in /by

No niin, vuosi on melkein pulkassa. Ja hyvä vuosi on ollutkin. Taas kerran.

 

Ikäviä asioita ei tule yhtään mileen. Se voi johtua siitä, että meikäläisen aivot on rakennettu (joka ei ollut iso homma..) niin, että unohdan täysin mahdolliset pettymykset.

 

En muutenkaan elä menneessä vaan täysillä tätä päivää..ja tietenkin tulevaa suunnitellen.

 

Oikeastaan ainoat asiat, mitkä minua menneisyydestä kiinnostavat ovat retkikunnat. Vastikään ilmestyi kirja “Naparetki”, joka kertoo kolmen uskaliaan tai tyhmänrohkean ruotsalaisen matkasti kohti Pohjoisnapaa.

 

HS kirjoitti tästä onnettomasta retkikunnasta (ja juuri ilmestyneestä kirjasta) artikkelin parisen viikkoa sitten. Olin aikeissa ostaa tuon kirjan, mutta lukemani perusteella kyseessä oli (1897) sen luokan pönttöilystä, että pitää vielä harkita.

 

Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Nämä sankarit olivat täysin noviiseja, joiden motiivit eivät (minun mielestäni) olleet oikeat.Yksi kolmikosta halusi tehdä vaikutuksen kihlattuunsa jne.

 

Tiedän seikkailijoita, jotka toimivat (minun mielestä) väärillä motiiveilla. Kyseessä voi olla vaikkapa narsismi, näyttämisen halu.Ja seikkailun jälkeen kerrotaan myyviä tarinoita, jotka ovat pitkälti sheissea.

 

Eräs henkilö kysyi minulta joitakin kuukausia sitten “etkö Jukka pelkää, että suuri yleisö unohtaa seikkailujuoksijan?”. Vastasin, että en ole varma onko suuri yleisö ikinä minusta mitään tiennytkään, mutta jos on, niin mitä sen on väliä”.

 

Kysyjä on varsin tietoinen siitä, että tulevan aavikkojuoksun valmistelu kestää vuosia. Kestäköön vaikka viisi vuotta. Minun motiivini lähteä reissuihin pohjautuu ihan toisiin asioihin.

 

Väärät motiivit voivat johtaa turmioon. Ja itse asiassa ovat johtaneetkin. Mount Everest 1996 on siitä hyvä esimerkki.

Tuolloin suurehko kiipeilijäryhmä joutui myrskyn saartamaksi traagisin seurauksin. Retkikunnan johtaja halusi saada mahdollisimman monen henkilön vuoren huipulle, sillä mukana seurasi Outside-lehden toimittaja (joka kirjoitti päin helvettiä menneestä keissistä menestyskirjan). Voi vaan kysyä vaikuttiko toimittajan mukanaolo ja mahdollinen businesta edistävä kirjoitus retkikunnan johtajan päätöksiin. Elokuvan mukaan KYLLÄ.

 

Siitä huolimatta…HYVÄÄ JOULUA!

 

Inkkari?

/in /by

Täällä internetin ihmeellisessä maailmassa törmää mitä ihmeellisimpiin uutisiin ja artikkeleihin.

 

Törmäsin tänään mielenkiintoiseen Tiede-lehden juttuun “, jonka mukaan suomalaiset Amerikan asuttajat tulivat parhaiten toimeen paikallisten (lue:intiaanien)kanssa.

Yhteiset tavat yhdistivät. Näistä ainakin saunominen ja ryyppääminen ovat nykypolvelle ne tutuimmat.

 

Luulen, että suomalaiset ovat aina tulleet hyvin toimeen ihan kenen kanssa vaan, niin kauan kun tänne ei tule muukalaisia. Olemme sopuisia, työteliäitä (tai ainakin olimme..).

 

Näistä syistä suomalaiset ovat pärjänneet hyvin kansainvälissä retkikunnissa, sen vähän mitä meitä niissä on ollut.

 

Se ei ole härmän häjy, joka alkaa ensimmäisenä mussuttamaan alkeellisista olosuhteista tai siitä, että matkan teko osoittautuu odotettua raskaammakksi. Yleensä ne retkintien prinsessat löytyvät ihan toisesta ilmansuunnasta.

Tiede-lehden juttu löytyy täältä.http://www.tiede.fi/artikkeli/tilaajille/suomalaiset_kavivat_intiaanista

 

Lupa aavikon/autiomaan halkijuoksuun on siis plakkarissa. Heti vuoden vaihteen jälkeen alkaa vaihe 2, rahoituksen hankkiminen.

(vaihe 3 on itse aavikon ylitys ja saattaa tähän vielä ilmestyä neljäskin vaihe).

 

Mietin parhaillaan treenauksen jaksottamista, sillä ihan huipputerässä ei voi olla 24/7/52.

 

Funtsailen näitä asioita tässä pyhien aikana vaikkapa juoksulenkkien aikana ja ensi viikonlopusta alkaen Pyhätunturin laduilla.