Kävin Nepalissa kahteen otteeseen joitakin vuosia sitten. Toisella kertaa mukanani oli kymmenen hengen suomalaisryhmä. Lensimme Kathmandusta Pokhara-nimiseen kaupunkiin, joka poikkeaa meluisasta ja likaisesta Kathmandusta todella positiivisella tavalla.

Kun laskeuduimme Yeti Airlinesin koneella Pokharan lentokentälle, niin  ensimmäinen asia joka silmiini piirtyi oli komea vuori. Kuulin paikalliselta Sherpalta, että se on pyhä vuori, jolle kiipeäminen on kielletty.

Trekkasin asiakkaiden kanssa niiden muiden vuorten rinteillä viitisen päivää, jonka jälkeen lensimme takaisin Kathmanduun.

Luin eilen The Adventure Blogista, että Pokharan lentokentältä lähtenyt Twin Otter-kone putosi vain muutaman minuutin lennon jälkeen paikalliseen vuoristoon ja 18 ihmista kuoli. Ohessa BBC:n julkaisema artikkeli aiheesta.

http://www.bbc.co.uk/news/world-asia-26222528

kv.lentoviranomaiset ovat antaneet jyrkkiä lausuntoja  Nepalin lentoturvallisuudesta. Viimeisen kolmen vuoden aikana on tapahtunut saman verran lento-onnettomuuksia. Onko se nyt paljon vain vähän, en osaa oikein ottaa kantaa. Tietty jokainen lentoturma on liikaa, mutta on huomioitava, että Nepalissa lennetään melko erilaisissa olosuhteissa kun esimerkiksi täällä meillä.

Maa elää (osittain) turismista, joten uskon paikallisten lentoviranomaisten kiinnittävän asiaan enenevässä määrin huomiota.

Kathmandun lentoasema poikkeaa muista, joissa olen ollut. No Noackchotin lentoasema Mauritianissa oli kyllä vieläkin karmeampi. Siellä homma ei ollut oikeastaan kenenkään hallinnassa. Check-in alueella pyöri kaikenlaista äijää ja heidän duuninsa oli esimerkiksi lainata matkustajille kynää, jotta erilaisten papereiden täyttö onnistuu. Kaikki tämä korvausta vastaan, kuinkas muuten.

Olen harvoin menettänyt lentokentällä malttini, mutta siellä se oli lähellä.

Muistan, kuinka helpottunut olin, kun pääsin viimein odotushalliin odottamaan lentoa Marokkoon.

Yht äkkiä alkoi rukoushetki ja siinä samassa soi (tietenkin)puhelin ja langan toisessä päässä oli Yle Aamu-TV:n toimittaja ja annoin haastattelun suoraan lähetykseen ja muu porukka ympärilläni rukoili polvillaan.

Takaisin Kathmanduun ja siihen räkäiseen lentokenttään. Olin muistuttanut asiakkaitani, ettei paikalliselle kantajalle ole syytä antaa matkatavaroita kannettavaksi. No ei siinä mennyt kuin 15 sekuntia, niin lähes jokainen heistä oli antanut kaikki varusteensa lentokenttäshespojen kannettavaksi.

Päästyämme lentokentän parkkipaikalle ja siellä meitä odottavan bussin edustalle, minun tehtäväksi jäi setviä kuinka paljon kullekin kantajalle piti maksaa palkkaa. He olivat kantaaneet asiakkaiden kasseja max.100 metriä. Mitä pidempään siinä seisoimme sitä kovemmaksi kaikenlainen pulina yltyi. Iskin muutaman setelin paikallisten kouraan ja se ei tuntunut riittävän. Kalkatus vaan lisääntyi. Pyysin asiakkaita menemään bussiin ja huusin kurkku suorana parille paikalliselle (suomeksi), että “painukaas kaikki nyt siitä helvettiin” ja hyppäsin myös itse bussiin ja ajoimme kentältä ulos.

 No niin, eikun lenkille.

 

Kannan aina ja kaikkialla omat tavarani lentokentällä en siksi, että joku pöllisi tavarani vaan siksi, ettei tarvitse jäädä kinastelemaan palkkiosta ja sen suuruudesta.

Kävin eilen testamaassa eräitä juoksukenkiä huhtikuussa ilmestyvää Juoksija-lehden kenkätestiä varten. Testaan todennäköisesti vielä muutamaa tossuparia tässä lopputalvn aikana ja olen siitä mahdollisuudesta hyvin tyytyväinen, sillä pysyn kohtuu hyvin kärryillä millaisia juoksukenkiä on tarjolla.

Juoksija-lehden testipäällikkö Pete Saavalainen suositteli minulle Nike Lunarelite-kenkää keväällä 2011 ja tykästyin kenkään niin paljon, etten juossut muilla kengillä ennen Saharan halkijuoksua ja sen aikana. Kenkämallin valmistus on valitettavasti lopetettu.