No sieltähän se viimein tuli, lumi. Ainakin täällä Espoossa aurakalusto lähti rivakasti liikkeelle ja kiillotti kadut liukkaiksi.
Mielestäni juokseminen pääkallokelillä sujuu helpommin kuin käveleminen. Juostessa jalkapohjan keskiosa tai päkiä osuu maahan (ainakin useimmissa tapauksissa), kun taas kävellessä jalka osuu maahan kantapää edellä.
Juostessa jalkapohja viivähtää maassa nopeammin kuin kävellessä ja se antaa juoksijalle etuaseman. Mikäli jalka osuu maahan selvästi lantiolinjan ulkopuolelle, niin liukastumisen vaara kasvaa on sitten juoksija tai kävelijä. “Kantapäältä kaadutaan” kuuluu vanha ja hyvin paikkansa pitävä lausahdus.
Mikäli kävelijällä on jalassaan paksupohjaiset kengät, niin se ei ainakaan helpota pystyssä pysymistä. Kävelijän ja myös juoksijan olisi hyvä tuntea alusta jalkapohjan alla. Meille on luotu mm.varpaat sen takia, että pystymme käyttämään niitä liikkuessa hyödyksi. Monissa talvikengissä varpaat ovat matkustajia, eivät kuskeja.
Paksupohjaisessa kengässä jalkapohjan sensorit (hermot) eivät kykene välittämään kenkien ulkoiluttajalle tietoa mitä jalkojen alla tapahtuu. Juostessa kuljettajan tunne säilyy, mikäli siis jalassa ei ole paksupohjaista kenkää. Nyt kun sain tämän sanottua, niin varmaan kaadun tämän päivän lenkillä:-)
Olen kokeillut joitakin Sorelin talvikenkiä. Ainakin niissä oli ohuehko, mutta tarpeeksi lämmittävä pohja. Käytin niitä Grönlannin jäätiköllä, johon ne olivat auttamattoman heppoiset, mutta kaupunkikäyttöön ihan hyvät. Meinasin nääs palelluttaa jalkani siinä vaiheesa, kun evakuoimme Jens-Erikiä jäätiköltä rannikolle. Gregillä oli samanlaiset kengät. Istuimme lähes vuorokauden reen päällä emmekä voineet liikuttaa jalkoja muulloin kuin lyhyiden taukojen aikana. Breikkien aikana juoksimme Gregin kanssa kuin heikkopäiset, jotta saisimme veren kiertämään. Olimme molemmat varpaiden suhteen suoraan sanoen kusessa, mutta onneksi siitäkin selvittiin.
Tästä tulikin huono aasin silta ensi viikon ohjelmaan. Lähden keskiviikkona erittäin jännittävälle matkalle. Tutustun noin viikon reissun ajan minulle vieraaseen kulttuuriin ja siellä työskenteleviin ihmisiin. Tavoitteeni on tehdä valmisteluja ensi vuoden helmikuussa alkavaan seikkailujuoksuun, josta tulee myös kaikkien aikojen eeppisin, missä olen ollut mukana.
Jos tätä aikaa elokuusta 2013-marraskuu 2014 haluaa kuvata yhdellä sanalla, niin se on “labyrintti”. Jokainen vaativa projekti on kuin labyrintti. Ensiksi, sinne labyrinttiin on uskallettava mennä. Ja miksei uskaltaisi, ei siellä mitään ikävää tapahdu. Se ensimmäinen askel omaan labyrinttiin on se tärkein. Toiseksi, on valmistauduttava siihen, että se ensimmäinen valittu reitti labyrintin toiseen päähän ei ole oikea. Eikä se toinenkaan, eikä kolmas, eikä…..
Tässä onkin se homman juju. Monet keskeyttävät siinä vaiheessa, kun oikeaa reittiä ei tahdo löytyä. Ole kärsivällinen. Hyvä tuuri pitää ansaita! Tietäisittepä kuinka monta kertaa olen kävellyt umpikujaan tämänkin projektin aikana. Olen kuitenkin uskonut siihen, että jostain löytyy ratkaisu.
Nyt näyttää siltä, että sellainen on löytynyt. Minulle sanottiin vielä viime kevät-talvella, että “turhaan Jukka päkistelet tämän asian kanssa. Ota sunnitelma B käyttöön”. Tämä lause tuli erään maailmalla erittäin tunnetun ei-suomalaisen henkilön suusta”. No mutta kun mä halusin sen A suunnitelman ja nyt olemme sen suhteen jo aika pitkällä!
Sanoin tuossa aiemmin, että hyvä tuuri pitää ansaita. Uskon, että asiat muuttuvat sellaisiksi kun me haluamme niiden muuttuvan. Sen eteen pitää ponnistella ja olla “uskossaan” vahva.
PS. Juoksen tänään parin tunnin lenkin. Pysytään pystyssä.
