Kahvi

Heräsin aamulla klo.5.45. Muutamien aamutoimien jälkeen päätin keittää kaffet. Tämän aamun sumpin keitto ei mennyt ihan putkeen. Liekö rähmäisten silmien vai onnettoman matikkapään ansiota, mutta liemestä tuli todella vahvaa.

Tein vuonna 2007 päätöksen, etten valita kahvin mausta vaikka mikä olisi. Tarina juontaa juurensa Pohjoisnavalle, joka oli myös kulinaarisessa mielessä mielenkiintoinen matka. Keskellä Pohjoisnapaa törrötti pieni sininen teltta, jossa venäläinen nainen kokkasi meille puuroa ja keitteli sumppia. Se oli varsinainen “Hell´s kitchen”. Olen kuvaillut puuroa sanalla “maailman paras ummetuslääke”.  Lautasellinen puuroa ja sen jälkeen oli syöksyttävä teltasta ulos ja juostava kiireen vilkkaa kohti pohjoisnavan ainoaa vessaa, jonka sisälämpötila oli  yli -30 astetta.

Bajamajassa oli käynyt useita ihmisiä, mutta ei yhtään siivojaa. Vessanpöntön reunusta katsoessa tuli tehtyä päätös, ettei siihen kannattanut iskeä kankkuaan, vaan valitsin toisen taktiikan. Vessan ovessa roikkui naru. Laskin housut (4 kpl) nilkkaan, tartuin naruun  ja laskin ahterini mahdollisimman lähelle jäistä pöntön reunusta. Toivoin, ettei naru mene poikki, sillä Bajamajan yllä roikkui uhka, että tippuisin pöntön mustaan aukkoon ja pohjoisnavan hyiseen veteen. Siinä narun päässä sätkiessä (ja hampaiden kalistessa..)yritin tähdätä samaan paikkaan kuin muut ja onnistuin siinä yhtä hyvin kuin ne muut…

Takaisin kahviin. Se oli keitetty suolaveteen ja maku oli sen mukainen. Laitoin mukiin ison kasan maitojauhetta. Maku (jopa) paheni. Lisäsin peltimukiin lusikkakaupalla sokeria, jotta saisin tökötin alas. Siinä sumppiä hörppiessä, vannoin erään jenkin kanssa valan, ettemme enää ikinä mussuta kahvin mausta.