Kalaharin autiomaa

/in /by

Palattuani etelämantereen jäätiköltä kotiin (uuden vuoden aatto 2008/2009), niin aloin kehittelemään uutta seikkailua.

Tällä kertaa sellaista, jonka organisoisin aasta ööhön ihan ominpäin.

Haaveissa oli perustaa retkikunta, jonka ylittäisi jonkun autiomaan.

Pyörittelin kotona maapalloa ja yht´äkkiä silmiini osui Kalaharin autiomaa, joka sijaitsee eteläisessä Afrikassa.

Siitä tulikin ensimmäinen aavikko, jonka ylitin juosten kahden muun henkilön kanssa. Toinen juoksukavereista löytyi ihan läheltä. Kirsi halusi ehdottomasti mukaan, samoin etelämantereella tutuksi tullut Greg Maud.

Juoksimme Kalaharin halki elo-syyskuun aikana vuonna 2020. Matkaa kertyi mittariin rahtusen yli 1000 kilometriä 20 päivässä.

Tässä kuvia Kalaharin autiomaasta.

Istuimme iltaisin nuotion äärella. Tässä kuvassa meikäläinen kirjoittaa blogia Panasonic Toughbookilla. Iltaisin autiomaassa on yleensä kylmä. Kalaharissa lämpötila putosi öisin jopa pakkasen puolelle…ja päivisin lämpötila lähenteli 40 astetta.

Päivisin ei tarvinnut palella….

50 kilsan päiväjuoksun jälkeen maistui makarooni&juusto -ateria.

Busmannit, eli Sanit (pensaikkoihmiset) elävät eteläisessä Afrikassa ja nimenomaan Kalaharin autiomaassa.

Eräänä päivänä saimme leiriimme vieraan; hän oli amerikkalainen lähetyssaarnaaja, joka pyysi meidät pieneen kylään, jota asuttavat busmannit.

Toista kertaa ei tarvinnut kysyä, joten pistimme ykköset niskaan ja suuntasimme kohti pientä busmannikylää.

Siellä meitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia; oheinen (hieman suttuinen) kuva on busmannien tanssiesityksestä, joka kesti ainakin puoli tuntia ja meikäläinen katsoi sitä silmät pyöreinä. Oli se vaan niin hieno performanssi ettei paremmasta väliä.

Sen jälkeen oli vuoro syödä paikallisia herkkuja, johon kuuluivat erilaiset siemenet ja hedelmät. Ei siinä auttanut muuta kun popsia kaikki eteen lyödyt “herkut”, kun koko kylä kyylää vieressä.

No, selvisimme illan menusta ilman vatsavaivoja.

Tiimimme logistiikasta vastasi Chris, etelä-afrikkalainen seikkailija. Harvoin jos koskaan olen tavannut niin miellyttävää heppua kuin Chris on. Pidämme edelleen kohtuu sännöllisesti toisiimme yhteyttä, vaikka viimeisestä tapaamisesta (Johannesburg) on jo vuosia.

Hän opetti mikä merkitys sillä on, kun tiimissä on hyvä henki. Hän oli hengenluojana täysi kymppi!

Viimeinen kuva Kalaharista esittää kolmen muskettijuoksijan lisäksi tohtori Rebecca Kleinin, jonka perustaman Cheetah Conservation Botswanan kanssa teimme yhteistyötä. Kävimme moikkaamassa Rebeccaa ja muutamaa gepardia retkikunnan päätteeksi.

Ikimuistoinen hetki tämäkin.

Kalaharista palauttuani aloin suunnittelemaan Saharan halkijuoksua….

PS. Juoksin maanantaina noin 17 kilsan lenkin.

Joulukuu 2008

/in /by

Vietin Joulun ja joulukuun etelämantereella vuonna 2008. Ylin kuva esittelee juoksufiguurin, jonka jäätikköleirillä työskentelevä “iso ja tumma kaveri” valmisti minulle joululahjaksi.

Se oli todella upea lahja, jonka valmistamiseen kului (hänen työkavereiden mukaan..) paljon aikaa ja vaivaa.

Alla olevassa kuvassa olemme (mukana olleen) Kirsin kanssa jouluaterialla.Pöydän äärellä murkinoiva porukka oli kuin muukalaislegioonasta; siellä kun oli seikkailijoita eri puolilta maapalloa. Vieressäni istuva heppu on australialainen vuorikiipeilijä.

Juoksin sunnuntaina hiukka yli kahden tunnin lenkin. Jos oli keli tuhnuinen, niin siltä se menokin välillä tuntui.

Kunto on kuitenkin melko hyvä; itse asiassa juoksu sujuu paremmin kuin vuosi sitten tähän aikaan.

Kuvakavalkaadia

/in /by

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.

No, silläkin uhalla oheistan tämän päivän blogiin kuvamuisteloita menneiltä vuosilta. Nyt siirrymme kuvien kautta Pohjoisnavalle.

Pohjoisnapa oli se paikka, jossa seikkailujuoksija varsinaisesti syntyi tai sai alkunsa.

Koin pienen valaistumisen hetken lentomatkalla Pohjoisnavalta Huippuvuorille.

Istuin Antonov seiskanelosessa (lentokone) ikkunan vieressä ja katselin (haikeana)alla olevaa jääkenttää. Siinä fönarista ulos tuijotellesani aurinko valaisi yhtäkkiä kasvojani.

Sillä (siunaamalla?) hetkellä tein päätöksen, että tulevat vuodet ja miksei vuosikymmenet meikäläinen viettää seikkailujen maailmassa. Ja se päätös on pitänyt. Moni muu ei…

Tässä kuvia pohjoisnavalta.

Kuva on otettu maastopyörämaratonin jälkeen. Olin niin jäässä, että seisoin paikoillani kuin tikku paskassa. Olin pikkuisen huolissani varpaistani, sillä niissä ei ollut tuntoa. Varpaat ovat edelleen tallella. Kaikki.

Suomen lippu on seisonut maantieteellisellä Pohjoisnavalla. Pohjoisnapa on maapallon pohjoisin paikka, 90 astetta 0 minuuttia 0 sekuntia pohjoista leveyttä.

Pistin lipun juuri siihen kohtaan, missä tuo 90 astetta on. Nappasin siitä kuvan ja otin lipun mukaan. Samaisessa paikassa oli muutama muukin. Hekin ottivat kuvan oman maansa lipusta, mutta jättivät ne sinne.

Minulla oli jo tuolloin ajatus siitä, että missä tahansa liikunkin, niin en jätä itsestäni luontoon mitään jalkiä. Leave no trace.

Yllä olevassa kuvassa juoksen maratonia. Se oli varmaan haastavin paikka, missä olen ikinä juossut. Pakkasta -34 astetta eikä ollut mitään syötävää eikä juotavaa. Mutta hauskaa oli.

Tässä etualalla juoksen Pohjoisnavalla lumikengät jalassa. Sen jälkeen lumikengillä juokseminen ei ole pahemmin innostanut.

Juoksin lauantaina erään vuoden parhaista lenkeistä. Sen aikana kaikki natsasi; sää oli mitä mainioin, reitti oli vimpan päälle hyvä (puolet polkua, puolet hiekkatietä) ja jalkakin nousi mallikkaasti.