On olemassa useampia teorioita sille, miksi jotkut ihmiset ovat muita alttiimpia “seikkailuille”.
Yksi liittyy geeniin nimeltä DRD4-7R, joka on linkitetty ihmisiin, jotka ottavat tietoisia riskejä. Sitä kutsutaan myös nimillä “wanderlust tai adventure gene”.
Tietojeni mukaan tämä geeni löytyy noin 20% ihmisistä.
Se, tuleeko tästä geeniperimästä elämää hallitseva riippuu mm. kasvatuksesta.
Luen parhaillaan Otavan kustantamaa kirjaa “Suuret tutkimusmatkat” ja siellä on Peter Whybrowin kirjoittama artikkeli “Vaeltajan mieli”, jossa yritetään selvittää mitä vaeltajan mielessä liikkuu ja mikä tyynnyttää levottoman sielun. Tässä muutama suora lainaus tästä artikkelista:
“Nykypäivänä neurologian avulla tiedämme, että keskushermoston välittäjäaines dopamiini liittyy siihen mekanismiin, joka saa ihmisen etsimään kaikkea uutta. Tutkimusmatkailijan epätavallinen vietti sijoittuu toiselle äärilaidalle niiden geneettisesti määräytyneiden, monenkirjavien käyttäytymistapojen valikoimissa, joita me kutsumme luonteiksi”.
“Luonteemme (joka kehittyy lapsuudessa) mukaan olemme joko rohkeita tai ujoja, riskeerajia tai varman päälle ottajia, seikkailijoita tai kotihiiriä”
“Luonteiden eroja selittävät alleenit, vaihtoehtoiset muodot geeneissä, jotka rakentavat väylät ja reseptorijärjestelmät dopamiinia varten. Sellaisilta ihmisiltä, joille riskien otto on luonteenomaista, on löytynyt dopamiinireseptorin geenimuutos D4-7 alleeni, joka poikkeaa muilla ihmisillä olevasta D4-4-alleenista”.
Seikkailujuoksija-kirjassa toimittaja Juha Hietanen nostaa esille amerikkalaisen psykologin Frank Farleyn, joka on kirjoittanut artikkeleita T-tyypin ihmisistä.
T-tyypillä viitataan “thrill seeking personalityyn”
Jostain syystä kaveripiirini on muodostunut pääasiassa edellä mainituista tyypeistä. Sellaisia, jotka ovat jo “geeniensä vallassa tai hyvää vauhtia matkalla…”.
