Miksi, oi miksi?

/in /by

Seikkailukaveriltani Greg Maudilta on kysytty lukemattomia kertoja “Why?”

Kysyjät ihmettelevät sitä, miksi hän,  huippuyliopistoista (mm. MIT) valmistunut kahden lapsen isä lähti juoksemaan kanssani Kalaharin autiomaan ja Grönlannin jäätikön halki.

Tai kiipeämään Everestin huipulle ja soutamaan Atlantin halki.

Tässä on Gregin vastaus:

“A lot of people ask why I set out on these often crazy trips and to be honest, I don’t know.

They take me away from my precious family and I miss them every second I’m away. And I know they worry about me when I’m gone. So why? Are they fun? It depends how you define fun, I guess.

Adventures aren’t really adventures unless there’s some element of danger. They can be gruelling. Mentally and physically they can grind you down until all you can think about is just putting one step in front of the other. You’re either freezing in sub-zero temperatures or your skin is blistering from the heat even when you’re in the shade.

They push you far beyond limits you never knew existed. It can be heart-breakingly lonely and there have been a few times when I thought I’d never get home. But the call of adventure is so strong that it’s a need. Fulfilling that need makes me feel blazingly alive.

Some people have to travel beyond the known horizon every now and then.

I’m one of them.

Paras valinta?

/in /by

Nyt voisi pohtia vaikkapa sitä, mikä alusta on juoksijan paras valinta.

Ainakin ne artikkelit ja tutkimusreferaatit, joita olen aiheesta lukenut eivät yksiselitteisesti pysty vastaamaan tähän kysymykseen.

Ainahan sitä voi kuitenkin spekuloida…

Asvaltti jakaa juoksijoiden mielipiteitä. Joidenkin mielestä se rikkoo juoksijan jalat, joidenkin mielestä se on paljon mainettaan parempi.

No, aloitetaan asvaltin hyvistä puolista. Sillä on helppo juosta, sillä se ei tarjoa epämiellyttäviä yllätyksiä, jollet juokse kaupungin vilinässä. Asvaltilla on hyvä tehdä juoksutekniikkaharjoituksia ja vaikkapa pyrähdyksiä, sillä kengän alla on pitävä alusta..ainakin osan vuotta.

Talvella asvaltti on parissakin suhteessa petollinen. Ensiksi, se on usein, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla, liukas. Sitä vastaan voi taistella juoksemalla nastalenkkareilla. Talvisaikaan, kiitos roudan, asvaltti on alustana kovempi kuin vaikkapa tähän aikaan vuodesta, jolloin aurinko on sitä lämmittänyt. Yhdistelmä kova alusta ja nastat voivat aiheuttaa jalkaongelmia, mikäli jaloille ei anna riittävästi aikaa sopeutua lisääntyneeseen iskutukseen.

Suosikkini on hiekkapäällysteinen alusta. Ihan parasta on juosta wanhalla hiekkatiellä jossain maalaismaisemassa. Muutama nimismiehen kiharakaan ei haittaa:-)

Hiekkatiet, kuten myös asvaltti, ovat pinnaltaan usein kaltevia. Kannattaa siis juosta vaihtelevasti tien molemmilla puolin…liikenneturvallisuutta unohtamatta. Talvellahan myös hiekkatiet saattavat olla liukkaita, mutta mitalin toisena puolena on vaikkapa vastasatanut lumi, joka tarjoaa juoksijalle mukavaa lisävaimennusta. Lumessahan nastat eivät toimi läheskään yhtä hyvin kuin paljaalla asvaltilla ja hiekalla. Nuoskaisella kelillä nastareiden pohjaan jää lunta, joka estää nastojen pureutumista jäähään.

Hiekkapäällysteisiä pintoja löytyy vähän erilaisissa olomuodoissa. Minun mielestä kehnoin on alusta, jossa on paljon pieniä irtokiviä. Se on kuin juoksisi pienten kuulien päällä. Jalan alla ei ole riittävää pitoa ja se lipsuu näiden pikku kivien alla.

Entä ne paljon puhutut polut, joiden autuudesta olen paljon kirjoittanut?

Polkujuoksu tarjoaa henkistä ravintoa.

Juoksin sunnuntaina kaverini Jannen kanssa pääasiassa poluilla, mutta hetken myös hiekalla.

Aloitimme Solvikista, josta juoksimme Mustakallion kautta Solvallaan.

Sieltä kaarsimme kohti Ruuhijärveä. Se ei jäänyt ainoaksi järvikokemukseksi, sillä kipitimme myös Ora-ja Ourajärven rantapoluilla.

Lopuksi saavuimme Valkialammelle, josta ryynäsimme metsäpolkua pitkin Kattilajärventielle ja siitä takaisin Solvikiin.

Huono muisti

/in /by

Mitä pidempiä lenkkejä juoksee, niin sitä enemmän on aikaa funtsia asioita ns. maan ja taivaan väliltä.

Aina silloin tällöin päähän pälkähtää idea, josta päätän kirjoittaa seuraavan päivän blogiin.

Ja kun sen aika tulee, niin aihe on jo unohtunut. Ei nyt aina, mutta usein.

No, sellainen huomio lauantain lenkiltä, että hyvän ja huonon lenkin välinen ero on nykyään minimaalinen.

Taso on siis noussut ainakin, jos vertaa tilannetta viime talveen tai kevääseen.

Välillä kulku oli taivaallisen hyvää ja seuraavana päivänä vedin perässä kivirekeä. Siis kuvainnollisesti….

Peruslenkin pituus on tällä hetkellä 2h. Se kelpaa jatkossakin.

Aika usein teen sen treenilenkin loppuvaiheessa muutaman kevyen vetotreenin, jolloin vauhdit nousevat ainakin toviksi.

Peruslenkit ovat siis 2h.

Pitkien lenkkien kestoa nostan pikku hiljaa lähemmäksi 4h.