Explorerswebissä oli mielenkiintoinen artikkeli “Stir-Crazy in Antarctica: A Brief History”.https://explorersweb.com/a-look-back-at-stir-crazy-behavior-in-antarctica/

Kirjoitus käy läpi arktisten ja antarktisen alueiden retkikuntahistoriaa keskittyen ihmisten henkiseen kestävyyteen.

Artikkelista käy hyvin ilmi se. kuinka jäisten alueiden pimeys ja eristyneisyys voi käydä ihmisen psyykelle liian raskaaksi.

Siitä on myös omakohtaisia kokemuksia.

Sen takia kiinnitän super-hyper tarkasti huomiota siihen, keiden kanssa lähden jäätikköolosuhteisiin.

Olen nähnyt nimittäin muutamia pimahtamisia, jolloin näiden tyyppien todellinen luonne on tullut hyvin selväksi.

Mietin hyvin tarkkaan vaikkapa sitä, että kestääkö henkilö X´n psyyke viikon piskuisessa teltassa, kun ulkona pauhaa hurrikaani.

Tai jos (ja kun) asiat eivät suju suunnitelman mukaisesti.

Minulla on käynyt tiimien kanssa tosi hyvä tuuri, ehkäpä yhtä keissiä lukuun ottamatta.

Esimerkiksi Vatnajökull -tiimin kanssa lähtisin ihan mihin vaan.

Etelämantereella 2008 oli mielenkiintoista huomata, millaisia henkisen kestävyyden eroja ihmisissä on.

Olimme Patriot Hills – perusleirissä muutaman ylimääräisen viikon (mm.Joulu..), sillä ulkosalla pauhasi myrsky eikä lentokone voinut tulla poimimaan meitä jäätiköltä veks.

Osa jengistä oli erittäin ok tämän asian kanssa. He olivat pääsääntöisesti vuorikiipeilijöitä, jotka olivat tottuneet siihen, että “it is what it is” eli “asiat ovat niin kuin ne ovat”.

Säälle emme voi mitään, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten siihen asiaan suhtaudumme.

Ja sitten oli joitakin muita perusleirin asukkeja, joille olosuhteet olivat käydä liian ylivoimaiseksi ja huom. kukaan ei ollut hengenvaarassa. Ruokaa, viiniä ja lämpöä piisasi.

Näillä kolmella kalsari-villellä on ihan hauskaa hyisistä Grönlannin olosuhteista huolimatta. Kuvassa keskellä ja oikealla on sellaiset veijarit, joiden pää ei palele kovassakaan paikassa.