Yksi tämän hetken suurimmista haasteista on löytää sopiva henkilö seuraavan retkikunnan muonavahvuuteen. Tarvitsen yhden miehen mm.kuvaajaksi, mutta niitä heppuja ei kasva joka oksalla. Vaikka tehtävään löytyisi mitat täyttävä nainen, niin en voisi rekrytoida häntä. Selitykset tälle tulevat parin kolmen kuukauden sisällä…

Kuvaamisen lisäksi tehtävään valittavan on kyettävä elämään 40-50 päivää erittäin alkeellisissa ja (joidenkin mielestä) ankeissa olosuhteissa. Ruoka on mitä on, suihkua ei ole tiedossa yli kuukauteen, päivisin on kuuma ja öisin kylmä yms.yms.

Muutaman ihmisen mielestä edellä mainitun kaltainen elämä on parasta mitä voi toivoa, mutta 99,999999% mielestä kuullostaa enemmänkin pain in the ass.

Tällä hetkellä keskustelenkin muutaman henkilön kanssa, jotka tuntevat näitä “vähemmistöön” kuuluvia henkilöitä.

Retkikunnan menestys tai menestymättämyys lähtee miehistöstä. Esimerkiksi Kalaharissa, Grönlannissa ja Saharassa tukitiimi oli huippuluokkaa.

Luulen, että Grönlannin jäätikkömatka olisi voinut päättyä todella surullisesti ilman mukanamme olleita inuiitteja ja myös Jens-Erikiä. He osasivat toimia juuri oikein todella vaativissa olosuhteissa eli myrskyn iskiessä leiriimme neljän päivän ajaksi.

Retkikuntaan kuulunut inuiitti “Salo” tunsi oikoreitin Isortoqiin, jonne jouduimme palaamaan Jens-Erikin sairastumisen vuoksi. Ilman Salon taitoja, olisimme jääneet toisen ja vielä kovemman hirmumyrskyn kouriin enkä ole ihan varma, olisivatko telttamme kestäneet sitä. Niihin tuli nimittäin ensimmäisen hurrikaanin aikana jo pieniä repeämiä.