Viimeset pari päivää ovat olleet sen verran lennokkaita, että en ole ehtinyt tietokoneen ääreen päivittämään blogisivua.
Ei silti, ei tässä oikein mitään asiaakaan ole. Same o same o…
Juoksulenkitkin ovat olleet sellaisia tunnin pikapyrähdyksiä, kuten mm.tänään. Lauantaina juoksen Nuuksiossa muutaman kaverin kanssa Pitkäjärven ympäri.
Otin eilen urheilun tosissaan (muuta en vakavasti), sillä tämä päivä jää urheilusta paitsi, jollei siihen lasketa Rib-veneilyä Porkkalanniemeltä Kallbådanin majakalle.
Iltapäivän suunnitelmaan kuuluu lastata botski kahdella tyypillä, joista kipparina ja majakan isäntänä toimii parille pikku nyppylälle kontannut V.Gustafsson ja toisena yours truly.
Tarkoitus on viettää ilta-yö ja varhainen aamu noin 20 minsan venematkan päässä olevalla majakalla, jota VG on isännöinyt jo vuosien ajan.
Edellinen yhteisyritys majakalle vuosi pari sitten tyssäsi siihen, että merenkäynti oli niin kovaa, ettemme pääseet edes rantautumaan.
Tälle ja huomiselle päivälle on luvattu 2-3 m/s. Kylmäähän siellä merellä on, mutta siitä selviää asianmukaisella pukeutumisella.
Eilinen päivä tuli pyhitettyä kolmelle erilaiselle hikiaktiviteetille.Päälajina oli juoksu, mutta hyvänä kakkosena ja kolmosena oli haravointi ja puiden hakkaaminen.Sunnuntaina siipeensä saanut pohje ei muistuttanut itsestään, mutta sen kanssa pitää olla varovainen ja pyrin välttämään ylä-ja alamäkivoittosia reittejä.
Tästä syystä jouduin peruuttamaan kaverin kanssa sovitun Nuuksion lenkin, sillä jyrkät ylä-ja alamäet eivät ole parasta pohjehoitoa.
Lähdin eiliselle lenkille intoa täynnä, sillä ed.yönä tullut positiivinen viesti aavikolta sai “vipinää villahousuihin”.
Silloin kun tekemisessä on paljon intoa ja tunteen paloa, niin järki saattaa jäädä taka-alalle. Näin kävi eilenkin…
Aamulenkille lähtiessä oli vielä pikkupakkanen ja jalassa ohuen ohuet trikoot. Lähdin juoksemaan jo kotiportilta melko rapsakkaa vauhtia ilman alkuverryttelyä ja lämmittelyä, kuten tapana on.
Kilsan juostuani oikean jalan pohkeeseen iski todella kova kramppi. Se oli varmaan elämäni ensimmäinen pohjekramppi, mikäli laskuista jätetään pois yölliset krampit, jotka sattuvat ihan helvetisti. Niitäkään ei ole tullut ainakaan yli viiteen vuoteen.
No nyt kramppasi. Pitelin siinä pohjetta minuutin pari ja (yritin) funtsia seuraavaa liikettä. Takaisin kotiin vai nilkuttaen eteenpäin?
Valitsin jälkimmäisen. Olisin siinä kohdassa antanut vaikkapa juoksukoulun oppilaalle tiukan komennon palata kotipesään, mutta itseään kohtaan voi olla säälimättömämpi:-)
Juoksin seuraavat kilsat todella lyhyellä ja töpöttävällä askeleella, jotta pohje ei venyisi. Yritin olla käyttämättä päkiäponnistusta, sillä sieltä on suora yhteys pohkeeseen.
Ja kuinka ollakaan, pahin kipu hiipui häipyäkseen lähes kokonaan noin puolen tunnin kuluttua krampista ja saatoin juosta lenkin loppuun ihan normijuoksua.
Vähän se pohje aristi lenkin jälkeen, mutta se tunne häipyi loppupäivän aikana, vaikka tein pienen urakan haravan varressa ja puupöllien kantamisessa.
Näin tällä kertaa…
