Olen aikaisempina vuosina neuvotellut usean tuotantoyhtiön kanssa kanssa seikkailumatkojeni kuvaamisesta.

Pari kertaa olen lähtenyt neuvottelupöydästä, kerran ihan konkreettisesti “pitäkää tunkkinne” -mentaliteetilla.

Lähdetään kuitenkin liikkeelle parhaista muistoista.

Se oli vuosi 2008, kun kävin luennoimassa MTV3:n henkilökunnalle.

Se keikka meni aika putkeen.

Pari viikkoa luennon jälkeen sain puhelun TV-kanavalta. “Me halutaan tehdä sinusta dokkari”.

Luulin sitä aluksi pilaksi, mutta totta se oli. Kuvaajaksi valikoitui Kim Öhman, jonka kanssa tuli vietettyä aikaa mm.Espanjassa.

Alkuvuodesta 2009 esitettyyn dokumenttiin tuli otoksia myös joulukuun -08 Etelämantereen seikkailulta.

En ole nähnyt dokkaria, ainakaan kokonaisuudessaan. Olin sen ensiesityksen aikana matkoilla. Sitä ajettiin useaan kertaan maikkarin maksullisilla kanavilla, mutta eihän minulla sellaisia ikinä ole ollut.

Toinen hyvä kokemus liittyy Ylen Arabia-projektiin, jossa oli todella ilo olla mukana. Teimme aavikolla jotain sellaista, josta tekijät saivat Ylen innovaatiopalkinnon.

Ja sitten on pari projektia, josta ei tullut lasta eikä paskaa.

Ensimmäinen liittyy Kalaharin projektiin. Muistikuvat tuotantoyhtiö-neuvotteluista ovat hieman hämäriä mutta sen muistan, että minun proput paloivat kesken kokouksen.

Jotkut, eivät siis kaikki, tuotantoyhtiöt haluavat seikkailuohjelmaan ylimääräistä “draamaa”. Jotain sellaista, mikä ei ole totta. Se on siis käsikirjoitettua höttöä, jota minun pitäisi ihan pokkana “kaikelle kansalle” laukoa.

Tämä tuli esille myös vuonna 2019, kun keskustelin erään tuotantoyhtiön kanssa Grönlannin projektista.

Esille tuli mm. se, voisinko itkeä tirauttaa siinä vaiheessa, kun olen väsynyt tms.

Se lause katkaisi rekikoiran selän. Keskustelu yhteistyöstä loppui siihen kuin seinään.

Kaikki mitä Maikkarin (2009) ja Ylen (2021) ohjelmissa nähtiin, oli totta.

Ja jos jotain jatkoa tällä saralla seuraa, niin samalla tyylillä edetään.