Sahara, osa 5 (Operaatio Sahara)
Saharan halkijuoksun valmistelut olivat kestäneet noin 1,5 vuotta.
Se oli henkisesti aika rankkaa aikaa, joten kun varsinainen juoksu alkoi, niin se tuntui jotenkin jopa lomalta.
Olin ajatellut vain juoksua aamusta iltaan. Jokainen päivä, viikko, kuukausi….
Myös tiimi oli heittäytynyt tähän projektiin aivan mahtavalla tavalla.
Vihdoin tuli tammikuu (2012) ja pääsimme lähtemään kohti autiomaata.
Reissuun lähti Kimmo, Juhani, Patrik (Pate) ja Pena.
Pena oli matkustanut alueelle jo aiemmin ja hänellä oli pieniä vaikeuksia saada kaikkia viestintävälineitä Marokon puolelle, joten osa kamoista jäi tulliin.
Se olikin hieno avaus tälle reissulle:-)
Tapasimme Penan ja Marokon tiimin Agadirissa.
Teimme siellä ostoksia paikallisessa supermarketissa ja kassan kladinauha venyi varmaan 10 metriä pitkäksi.
Supermarketin pomokin tuli paikalle ja kätteli maksajaa eli minua.
Pakkasimme Youssefin ja paikallisen tiimin Land Cruiserit (3) ja lähdimme pitkälle ajomatkalle kohti Saharan autiomaata.
Ylitimme Atlas-vuoren ja suuntasimme kohti Tan Tan-nimistä kaupunkia/kylää, josta varsinainen Saharan autiomaa alkaa.
Reittimme kulki Tan Tanista kohti etelää eli Mauritaniaa ja Senegalia.
Saavuttuamme määränpäähän, pistimme leirin pystyyn ja vetäydyimme yöpuulle.
Ensimmäiseen juoksupäivään, 50 km, liittyi hieman dramatiikkaa.
Noin puolivälissä juoksua aloin tuntemaan kipua vasemmassa jalassa.
Ilmoitin siitä tiimille ja kun etappi oli kokonaan juostu, niin sain Juhanilta voimakkaan kipulääkkeen.
Onneksi se jeesasi ja seuraavana päivänä juoksu sujui ilman kipuja.
Päivärytmi oli seuraava:
Herätys 5.45.
Aloin heti herättyäni tutkimaan varvasosastoa, sillä yritin kaikin mahdollisen keinon välttää rakkojen syntymistä.
Putsasin ja rasvasin varpaat hyvin tarkkaan, jonka jälkeen pistin sukat ja kengät jalkaani.
Sukkia oli mukana sen 60 paria eli jokaista juoksupäivää kohden 2 paria.
Juoksukenkiä oli puolestaan 5 paria ja ne joutuivatkin lujille. Ne olivatkin kohtuu päreinä 1628 kilometrin jälkeen…
Aamun varvas-session jälkeen oli aika käydä aamukyykyllä ja sen jälkeen oli aamiaisen vuoro.
Brekkarina oli paahtoleipä, jonka päällä oli paksulti Nutellaa ja kuppi kahvia.
Kello 7.00 alkoi juoksu.
Juoksin aluksi 30 kilsaa, jonka jälkeen pidimme tauon.
Söin yleensä muroja tms.
Marokkolainen kasvis-ja kanapainotteinen ruoka ei pudonnut.
Breikin jälkeen jatkettiin matkaa vielä 20 kilsaa, jonka jälkeen tulimme uudelle leiripaikalle.
Sen jälkeen vaihdoin vaatteet ja lepäilin teltassa hetken, ennen kuin pystyin syömään jotakin.
Aika usein safkana oli puuroa tai spagettia/tonnikalaa. Mauritaniassa söin lättyjä, kun muu ruoka ei pudonnut..
Sen jälkeen otettiin Toughbookilla ja sat.puhelimella yhteydet ulkomaailmaan.
Lähetimme viestejä niitä kaipaaville ja tsekkasimme joskus meilitkin.
Muutoin olimme täysin tietämättömiä maailman menosta.
Muutaman kerran saatoin nyrkkeillä Kimmon kanssa ja Penan kanssa kävimme hyppelemässä läheisillä dyyneillä.
Kuvien napsiminen Hietsun “seikkailujuoksija” -kirjaan oli myös tehtävälistalla.
Reitti alkoi siis Tan Tan -nimisestä paikasta, joka osuu myös ensi vuoden Sahara-juoksun reitille.
Suuntana oli etelä eli juoksin Marokosta ja Länsi-Saharan puolelta kohti Mauritaniaa.
Emme onneksi kohdanneet käärmeitä tai skorpioneja.
No jälkimmäisen kerran, kun sellainen löytyi viereisestä teltasta. Se ei kohottanut tunnelmaa…
Kalaharissa käärmeet olivat alituinen riesa. Puff Adderit makoilivat hiekalla ja niitä piti väistellä.
Onneksi emme törmänneet mustaan mambaan, joita reitillämme tiettävästi oli.
Kameleita näkyi aika ajoin ja kerran törmäsin kolmeen pieneen vuoheen eli kiliin.
Kesken juoksun kuulin määkimistä ja luulin siinä vaiheessa saavuttaneeni tilan, jota kutsutaan hallusinaatioksi. Libyassa 2008 näin suomalaisia metsäjäniksiä…
Määkiminen jatkui ja ihmettelin, että mistä tuo ääni kuuluu.
Yht äkkiä jaloissani pyörii kolme pientä kiliä, mutta omistajaa ei näy.
Siinä samassa toinen tukiautoistani saapui paikalle ja siinä me ihmeteltiin tätä asiaa.
Sanoin, että retkikunta keskeyttää nyt muun toiminnan ja me aletaan etsiä näiden kilien omistajaa.
Autopartio lähti liikkeelle ja löysi yhden vanhan ukon ja koiran, jolta kilit olivat hukassa.
Ukkeli ja koira tuotiin autolla paikalle ja näin tämä tarina sai onnellisen lopun.
Juoksu sujui hyvin alun pikku ongelmien jälkeen.
Niin hullulta kuin se tuntuukin, niin keho alkaa vahvistua noin viikon jolkottelun jälkeen.
Vaikka minulla oli tukitiimi mukana, niin juoksin koko ajan yksin.
Tiimin jäsenet olisivat halunneet juosta hetkisen mun mukana, mutta kielsin sen.
Olin päättänyt, että kyseessä on tuettu solo-juoksu Saharan halki ja halusin pitää siitä kiinni, vaikka kukaan ulkopuolinen ei siitä saisikaan tietoa.
Kaikki tiimin jäsenet ymmärsivät päätökseni eikä siitä tullut meidän välille mitään skismaa.
Kun lähestyimme Mauritanian rajalle, niin siinä kohdin oli pakko sanoa hyvästi erinomaiselle Youssefn tiimille, sillä heillä ei ollut lisenssiä toimia Mauritanian puolella.
Siellä meitä odotti toinen tiimi, vai odottiko sittenkään?
Siitä seuraavassa jaksossa lisää….
Tässä ollaan 1.juoksupäivän aamutunnelmissa…
Iltabileet perusleirissä. Joku lauloi ja jotkut löivät rytmiä…
