Sopeutuminen

Moni luulee, ja ihan aiheesta, että seikkailujen organisoiminen ja etenkin niiden toteuttaminen on se “pahin rasti”.

Niin onkin, mutta harva tulee ajatelleeksi, että myös “siviilielämään sopeutuminen” tuo omat haasteensa.

Elämä aavikolla ja jäätiköllä on kohtuu huoletonta.

Heräät, käyt p…., syöt brekkarin, keräät kamppeet kasaan ja lähdet tekemään sitä, mitä olet jo vuosikausia harjoitellut eli alat juoksemaan kohti seuraavaa leiripaikkaa.

Kun sinne viimein pääset, syöt, lepäät, puhut retkikuntakavereiden kanssa paskaa, menet nukkumaan.

Tätä samaa päivä ja viikko toisensa jälkeen.

Et tiedä ulkopuolisesta maailmasta juuri mitään.

Sitten tulee se hetki, kun tehtävä on suoritettu.

Se on riemukas, mutta samalla myös haikea hetki.

On nimittäin kotiinpaluun aika sen “monine hyvine ja muutamine huonoine” puolineen.

Olen puhunut muutamien “seikkailu-kollegojen” kanssa ja myös heille sopeutuminen “sivilisaatioon” kestää oman aikansa.

Huoleton ja askeettinen elämä jää sinne erämaahan. Täällä sinua odottavat erilaiset velvoitteet.

Niihin sopeutuminen ottaa oman aikansa.

Fyysinen palautuminen kestää yleensä vain joitakin viikkoja, mutta henkinen voi kestää paljon pidempään.

Ja sitten tulee se hetki, jolloin jalka alkaa taas kuopia maata.

On aika soittaa retkikuntakavereille, “Hei, olen katsellut karttaa ja mietin, että kiinnostaisiko sinua lähteä…..”.

Grönlannin (2019) jälkeen (melkein) vannoin, että se on viimeinen jäätikkömatka ja kuinka ollakaan, ensi vuonna taas mennään.

Jos Vatnajökull-jäätikköseikkailun jälkeen ilmoitan, että se oli vika sitä lajiaan, niin on mahdollista, että puhun palturia.