Testiuskovaiset

Tämän päivän Hesarissa on iso ja hyvä juttu hiihtäjä Krista Pärmäkoskesta.

 

Juttua lukiessani katseeni kohdistui kahteen seikkaan. Yksi. Pärmäkoski harjoitteli vuonna 2014-2015 730 tuntia. Tähän yhteyteen olisi  pitänyt kirjoittaa “VAIN” 730 tuntia, sillä se on ammattiurheilijalle todella vähäinen luku. Olen joinakin vuosina jolkotellut 750 tuntia vuodessa sellaisella puoliammattimaisella otteella.

 

No, kuten toimittaja Jussi-Pekka Reponen kirjoittaa, niin Pärmäkoski on tullut pois mukavuusalueeltaan, sillä millään muulla sanalla tuota harjoitusmäärää ei voi kutsua.  Hesarin artikkelissa kerrotaan, että Pärmäkosken harjoitusmäärä nousi 850 tuntiin, joka on kieltämättä aika iso harppaus.Olisi ollut mukava lukea, kuinka paljon esimerkiksi norjalaiset hiihtosiskot treenaavat vuosittain. Veikkaan, että hemmetin paljon enemmän. Jos on harjoitellut kovaa, niin se näkyy naamavärkistä ja kropasta ihan kilsojen päähän.

 

Toisaalta,harjoitustunteja voi kerryttää vaikka kuinka paljon, mutta ratkaisevaa on, mitä siellä harjoituksissa tapahtuu.

 

Toinen asia, joka pisti HS:n jutussa silmään oli hiihtäjän lisääntynyt mittarin käyttö. Hän jopa nukkuu sykemittarin kanssa, jotta tiedetään onko hiihtäjä palautunut “raskaasta” harjoittelusta.

 

En ole erityisen mittariuskovainen, joka tietenkin paistaa läpi tästäkin blogikirjoituksesta. Jotenkin jutusta vaan paistoi (näiden värittyneiden linssien läpi) kova usko siihen, että “voinko lähteä harjoittelemaan kun mittari näyttää punaista?” (=olo tuntuu kuormittuneelta).

 

Älkää stressatko niistä mittareista ja niiden väreistä. Antakaa palaa vaan!

 

Joka ikinen vuosi suomalaisten mäkihyppääjien kerrotaan tehneen kesä-ja syyskaudella ennätyksellisiä suorituksia. Testiolosuhteissa. Pomppu ja muut ominaisuudet ovat huippuluokkaa.

 

Sitten kun kausi alkaa (ja jatkuu..), niin suurin osa miehistä karsiutuu 2.kierrokselta. Kannattaisi varmaan tulla välillä pois sieltä testilabrasta ihan oikeisiin hommiin….