Kirjoitin pari kuukautta sitten brittiläisestä Charlie Wittmarcista, joka oli asettanut itselleen melkoisen haasteen. Hän ui ensiksi 33 kilometriä Englannin kanaalin yli  Ranskaan noin 12 tunnissa. Siitä Charlie nappasi fillarin alle ja lähti polkemaan yli 14,000 kilometerin etappia kohti Intiaa.

Reissussa sattuu ja tapahtuu, niin myös Charlielle. Hän jäin ainakin kerran auton alle ja tammikuun blogissa hän kertoi menettäneensä ödeeman vuoksi hetkellisesti oikean silmän näkönsä. Tässä kopio miehen kirjoituksesta:

Then in Tibet, I broke. I was lying on a hard bed in a tiny shack that was located in an abandoned village in a remote section of the Tibetan Plateau. Outside my door there was a pack of wild dogs that I had seen cleaning up the corpses that are left behind by the villagers at the end of the tourist season. After suffering a cerebral edema a few days earlier, I had lost most of the vision in my right eye, and as I stared at the ceiling of the shack, there was only a small pinpoint of light. My heart had begun to beat irregularly and the pain between my legs had increased significantly in recent days, convincing me that I had somehow suffered a hernia. I was mentally, physically and financially bankrupt.

Summa summarum…Mies oli  Tiibetissä niin romuna, että hän päätti lähteä kotiinsa parantelemaan haavojaan, mutta hän on palannut jo radalle lopettaakseen sen, minkä aloittikin.

Intiasta mies jatkaa jalkaisin matkaa kohti Mount Everestiä, jonka huipulle Wittmarcin on tarkoitus kiivetä eeppisen reissunsa päätteeksi. Huh, tämän jälkeen 20 kilsan lenkki tuntuu puistokävelyltä. Tässä miehen blogisivu.

http://www.theworldtri.com/archives/category/blog

Meikäläinen saa aikamoisia kiksejä lukiessaan Wittmarcin kaltaisista hepuista. Olen tavannut vastaavanlaisia henkilöitä omilla reissuillani ja siksi uskon, että meissä on paljon enemmän voimia kun rohkenemme kuvitellakaan.