Eilinen (tiistai) juoksutreeni lähti vähän lapasesta.
Alku oli tosin vähän takkuinen, liekö ollut edellisen päivän porrastreenillä vaisuun aloitukseen joku vaikutus, mutta noin puolen tunnin hölkkäämisen jälkeen vauhti nousi nousemistaan.
En alkanut siinä jarruttelemaan vaan annoin mittarin nousta punaiselle.
Knn kerroin juoksukaverille, että nyt kulkee, niin hän nosti…ihan aiheellisesti…varoittavan sormen pystyyn. “Myötätuulta seuraa aina vastatuuli”.
Niin tai näin, treenit jatkuu.
Loppuviikon treenien suorituspaikat ovat seuraavat:
Portaiden juoksusta ja kävelystä tuli suuri hitti jokunen vuosi sitten. Niitä onkin rakennettu lisää ympäri pk-seutua ja lisää taitaa olla rakenteilla.
Ennen kuin voi juosta portaita, niin ne pitää oppia kävelemään oikealla tekniikalla. Esimerkiksi polvien ja varpaiden tulee osoittaa askeltaessa täysin samaan suuntaan ja hyvä ryhti tulee säilyttää.
Joskus käy niin, että siellä portaiden yläpäässä lihakset ovat jo niin väsyneet, että polvet ovat kääntyneet sisäänpäin ja samalla lantio & alaselkä vääntyvät samaan suuntaan. Se voi johtaa alaselän vaivoihin.
Portaiden nousu kehittää monipuolisesti reisi- ja pakaralihaksia, kun taas portaiden laskeutuminen tehoaa erityisesti etureisiin.
Kävin maanantaina lähiportaissa, joissa on 141 askelmaa.
Tein noin 1000 porrasnousua. Portaat ovat todella jyrkät, joten kävelen ne ylös (ja alas).
Tarkoitus on vierailla portaissa 1-2 kertaa viikossa.
Tänään treenaan Nuuksion ulkopuolella. Juoksen reilun 20 kilsasen lenkin keskuspuistossa ja sen läheisyydessä.
Se oli jo etukäteen mietittynä yksi seikkailun kohokohtia, sillä tutka-asemalta ei ollut enää kovinkaan pitkä matka määräpäähän…ja onhan tuo dai kakkonen aikamoinen betonimöhkäle, kuten kuvasta näkyy.
Kyseessä on siis amerikkalaisten perustama ja myöhemmin hylkäämä tutka-asema, joka on ns.kylmän sodan peruja. Se hyvälttiin heti Neuvosliiton hajottua.
Kävimme siellä sisällä. Sinne ei mennä ns.ovesta sisään, vaan pitkällisen ryömimis-operaation jälkeen. Ahtaan paikan kammoisille ns.no go -paikka.
En olisi mennyt sinne omin nokkineni, mutta retkikuntaamme kuulunut Salo on käynyt rakennuksessa monta kertaa… ja päässyt sieltä aina pois.
Paikka on ihan kuin sieltä olisi poistuttu pikaisella vauhdilla; pöydillä on vanhoja kokispulloja ja muutenkin siellä on todella sotkuista. Kävimme varmaan parissa kymmenessä eri huoneessa, joissa oli työkaluja, papereita ja kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Kiipesimme myös itse tutka-aseman huipulle, josta on muuten huikeat näkymät eri puolelle jäätikköä.
Kun tulimme Dye kakkosen alueelle, niin vastaan tuli moottorikelkalla yks heppu, joka näytti aivan David Bowielta.
Hän kysyi minulta, “missä sun sukset on?”. Vastasin, että jätin ne himaan. Tarkoitus on juosta jäätikön halki, johon heppu vastasi, että “taidat olla vähän hullu”. Mitäs tohon nyt vastaisi….?
Mies ja hänen vaimonsa asuvat Dye kakkosen vieressä isossa telttarakennuksessa, jossa he ylläpitävät lentokenttää.
Lentokenttää käyttävät ainakin amerikkalaiset pilotit, jotka treenaavat lentämistä arktisella alueella.
Pariskunta viettää siellä aikaa noin 4 kuukautta putkeen per vuosi, jonka jälkeen he lentävät takaisin jenkkeihin. Tällä rytmillä he ovat toimineet jo n.15 vuotta.
Kysyin “Bowielta”, notta onko ilmasto muuttunut näiden vuosien aikana. Olimme aika lailla jäätikön huipulla reilusti yli 2000 metrin korkeudella.
Hänen mukaan lämpötiloissa ei ole tapahtunut suuria muutoksia, mutta tuulet ovat yltyneet.
