25-vuotta sitten tapahtunut Estonian uppoaminen ja siihen liittyneet lehtikirjoitukset ovat nostaneet meikäläisen ajatuksiin sanan “turvallisuus”.

“Pidä suojaus ylhäällä” on retkikuntieni motto numero 1.

Niin hauskaa ja mielenkiintoista kun tuo ääriolosuhteissa liikkuminen onkin, niin siellä voi myös tulla lunta tupaan, mikäli turvallisuusasioista ei pidetä huolta.

En ole tästä aiemmin kirjoittanut saatikka puhunut julkisuudessa, mutta olimme tiukan paikan edessä Saharan halkijuoksun loppumetreillä.

Maurianian puolella edetessä retkikunnan turvallisuudesta piti huolta 14 turvallisuuspoliisia. Kahden viimeisen päivän aikana jouduimme taivaltamaan kohti Senegalin rajaa ilman heidän back uppia.

Paikallinen komendantti veti yhtäkkiä sotilaat pois siitä meitä erikseen informoimatta. Olimme kuitenkin vielä alueella, jossa oli erilaisia turvallisuusuhkia, kuten esimerkiksi Al-Qaida.

Kahtena viimeisenä yönä meillä oli “väijyvuorot”. Vartiossa oli aina yksi mies, jolla oli ilmakivääri kaverinaan.

Olimme suunnitelleet tarkasti kuinka toimimme, mikäli leiriimme hyökätään. Olin pakannut repun, jossa oli selviytymisen kannalta tärkeitä tarvikkeita, mikäli lähtö yön selkään tapahtuu nopeasti.

Makuupaikkani vieressä oli iso puukko, jolla oli tarkoitus viiltää telttakangas auki, mikäli oviaukosta ei olisi pakoreitiksi.

Näitä vastaavanlaisia esimerkkejä olisi vaikka muille jakaa. En ole halunnut retostella niitä julkisuudessa, sillä muutoin lehtikirjoitusten fokus keskittyisi “vaaroihin” eikä itse seikkailuun.

Julkisuutta niillä saisi, mutta pitäköön muut nimeltä mainitsemattomat henkilöt siitä huolen.

Meikä lähtee nyt lenkille.