Fyrkka on….
..tiukassa kertovat useat tapahtumajärjestäjät, joiden kanssa olen viime viikkojen ja kuukausien aikana jutellut.
Kun aloitin seikkailujuoksun parissa, ajattelin sponsorointia melko yksinkertaisesti.
Jos harjoittelet kovaa, kilpailet, saavutat tuloksia ja olet aktiivinen lajin parissa, yritykset saattavat kiinnostua.
Nykyään asia ei ole aivan näin yksinkertainen.
Hyvä suoritus on edelleen tärkeä. Mutta sen rinnalle on tullut paljon muuta.
Yritys haluaa tietää, kuinka paljon näkyvyyttä yhteistyö tuo. Millainen yleisö urheilijalla on. Kuinka aktiivisesti hän tekee sisältöä. Näkyykö yhteistyökumppani sosiaalisessa mediassa. Voiko yhteistyön vaikutuksia mitata.
Ja ymmärrän tämän täysin.
Yritykset eivät ole hyväntekeväisyysjärjestöjä. Niillä on tavoitteet, budjetit ja tulosvastuu.
Mutta samalla tässä on jotain kiinnostavaa.
Seikkailujuoksu on visuaalisesti upea laji.
On lunta, hiekkadyynejä ja hetkiä, jolloin maisema pysäyttää kesken juoksun.
Mutta seikkailu tapahtuu paikassa, jonne suurin osa ihmisistä ei koskaan päädy.
Lähtöviivalla ei ole tuhansia katsojia.
Eikä seuraavana päivänä lehdessä ole välttämättä kuvaa “maaliviivalta”.
Silti kokemukset ovat valtavia.
Ja juuri siinä piilee mielestäni seikkailujuoksun mahdollisuus.
Olen alkanut ajatella, että ehkä olen itsekin joskus lähestynyt sponsorointia väärästä kulmasta.
Jos lähestyn yritystä ja kerron, että juoksen tämän alueen halki, olen harjoitellut näin paljon ja saavuttanut tämän tuloksen, se ei vielä välttämättä kerro yritykselle, miksi sen kannattaisi olla mukana.
Pitäisi puhua enemmän siitä, mitä yhteistyö voisi synnyttää.
Tarinoita.
Kuvia.
Videoita.
Elämyksiä.
Inspiraatiota.
Mahdollisuuden viedä yrityksen tuotteet ja arvot ympäristöön, jossa ne oikeasti joutuvat testiin.
Seikkailujuoksussa on tarina.
Ja ehkä juuri tarina on se, mitä yrityksen kannattaa ostaa – ei pelkkää logoa paidassa.
Pitääkö urheilijan nykyään olla hyvä urheilija, mutta sen lisäksi myös hyvä valokuvaaja, videokuvaaja, kirjoittaja, esiintyjä, markkinoija ja oman brändinsä rakentaja?
Ehkä.
Sosiaalinen media on muuttanut urheilijoiden ja yritysten välistä suhdetta pysyvästi. Urheilijalla on mahdollisuus kertoa omasta tekemisestään suoraan yleisölle. Se on valtava mahdollisuus.
Mutta samalla se tarkoittaa myös lisää työtä.
Harjoittelun lisäksi pitäisi kuvata.
Kuvaamisen lisäksi pitäisi editoida.
Editoinnin lisäksi pitäisi kirjoittaa.
Ja kaiken tämän jälkeen pitäisi vielä treenata…
Välillä huomaan itsekin miettiväni, että missä vaiheessa urheilusta tulee sisältöprojekti.
Ja missä vaiheessa sisältö alkaa palvella urheilua eikä toisinpäin?
Vaikka sponsorien saaminen on vaikeutunut, en ajattele, että tilanne olisi toivoton.
Päinvastoin.
Uskon, että parhaat yhteistyöt syntyvät silloin, kun urheilija ja yritys löytävät aidosti yhteisen tarinan.
Se voi olla luonnossa liikkuminen.
Kestävyys.
Hyvinvointi.
Vastuullisuus.
Seikkailu.
Itsensä haastaminen.
Tai yksinkertaisesti halu tehdä jotain sellaista, mikä tuntuu vähän liian vaikealta.
Yrityksen kannattaa olla mukana, jos urheilijan tekeminen sopii yrityksen omaan maailmaan ja tuo sille jotain, mitä se ei muuten saisi.
Näillä mietteillä lähden kohti seuraavaa sponsorineuvottelua.
Olen käyttänyt Panasonic Toughbookia jo vuodesta 2010 alkaen ja samalla tuottanut yritykselle paljon kuvamateriaalia. Tässä olemme Saharan autiomaassa….
