Kalaharin autiomaa
Palattuani etelämantereen jäätiköltä kotiin (uuden vuoden aatto 2008/2009), niin aloin kehittelemään uutta seikkailua.
Tällä kertaa sellaista, jonka organisoisin aasta ööhön ihan ominpäin.
Haaveissa oli perustaa retkikunta, jonka ylittäisi jonkun autiomaan.
Pyörittelin kotona maapalloa ja yht´äkkiä silmiini osui Kalaharin autiomaa, joka sijaitsee eteläisessä Afrikassa.
Siitä tulikin ensimmäinen aavikko, jonka ylitin juosten kahden muun henkilön kanssa. Toinen juoksukavereista löytyi ihan läheltä. Kirsi halusi ehdottomasti mukaan, samoin etelämantereella tutuksi tullut Greg Maud.
Juoksimme Kalaharin halki elo-syyskuun aikana vuonna 2020. Matkaa kertyi mittariin rahtusen yli 1000 kilometriä 20 päivässä.
Tässä kuvia Kalaharin autiomaasta.
Istuimme iltaisin nuotion äärella. Tässä kuvassa meikäläinen kirjoittaa blogia Panasonic Toughbookilla. Iltaisin autiomaassa on yleensä kylmä. Kalaharissa lämpötila putosi öisin jopa pakkasen puolelle…ja päivisin lämpötila lähenteli 40 astetta.
Päivisin ei tarvinnut palella….
50 kilsan päiväjuoksun jälkeen maistui makarooni&juusto -ateria.
Busmannit, eli Sanit (pensaikkoihmiset) elävät eteläisessä Afrikassa ja nimenomaan Kalaharin autiomaassa.
Eräänä päivänä saimme leiriimme vieraan; hän oli amerikkalainen lähetyssaarnaaja, joka pyysi meidät pieneen kylään, jota asuttavat busmannit.
Toista kertaa ei tarvinnut kysyä, joten pistimme ykköset niskaan ja suuntasimme kohti pientä busmannikylää.
Siellä meitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia; oheinen (hieman suttuinen) kuva on busmannien tanssiesityksestä, joka kesti ainakin puoli tuntia ja meikäläinen katsoi sitä silmät pyöreinä. Oli se vaan niin hieno performanssi ettei paremmasta väliä.
Sen jälkeen oli vuoro syödä paikallisia herkkuja, johon kuuluivat erilaiset siemenet ja hedelmät. Ei siinä auttanut muuta kun popsia kaikki eteen lyödyt “herkut”, kun koko kylä kyylää vieressä.
No, selvisimme illan menusta ilman vatsavaivoja.
Tiimimme logistiikasta vastasi Chris, etelä-afrikkalainen seikkailija. Harvoin jos koskaan olen tavannut niin miellyttävää heppua kuin Chris on. Pidämme edelleen kohtuu sännöllisesti toisiimme yhteyttä, vaikka viimeisestä tapaamisesta (Johannesburg) on jo vuosia.
Hän opetti mikä merkitys sillä on, kun tiimissä on hyvä henki. Hän oli hengenluojana täysi kymppi!
Viimeinen kuva Kalaharista esittää kolmen muskettijuoksijan lisäksi tohtori Rebecca Kleinin, jonka perustaman Cheetah Conservation Botswanan kanssa teimme yhteistyötä. Kävimme moikkaamassa Rebeccaa ja muutamaa gepardia retkikunnan päätteeksi.
Ikimuistoinen hetki tämäkin.
Kalaharista palauttuani aloin suunnittelemaan Saharan halkijuoksua….
PS. Juoksin maanantaina noin 17 kilsan lenkin.
