Ensi huhtikuussa alkaa seikkailun helpoin osuus….
Olen lähdössä juoksemaan kahden islantilaisen jäätikön halki.
Tai ainakin tarkoitus olisi.
Kun tällainen ajatus syntyy, mielessä näkee helposti jo lopputuloksen. Laajat jäätikkömaisemat, loputtomalta tuntuvat valkoiset pinnat, tuuli kasvoilla ja askel kerrallaan etenevä matka halki yhden maailman vaikuttavimmista ympäristöistä.
Mutta ennen kuin pääsee jäätikölle, pitäisi ratkaista muutama pieni yksityiskohta.
Pitäisi saada retkikunta kasaan.
Ja siinäpä vasta seikkailu onkin.
Olen huomannut, että jäätikön ylittäminen saattaa olla lopulta projektin suoraviivaisin osuus. Siellä ainakin tietää, mitä pitää tehdä.
Pitää liikkua, sopeutua olosuhteisiin, tehdä oikeita päätöksiä ja jatkaa eteenpäin.
Projektin rakentaminen on aivan eri laji.
Se alkaa yhteydenotoilla, keskusteluilla, suunnitelmilla ja ajatusten pallottelulla. Tarvitaan oikeita ihmisiä, osaamista, yhteistyökumppaneita, järjestelyjä ja päätöksiä. Yksi asia johtaa toiseen, ja jokainen palanen tarvitsee oman palasensa.
Välillä tuntuu, että olen kokoamassa retkikuntaa, jonka jäsenet eivät vielä tiedä olevansa lähdössä.
Yksi asia odottaa toista. Toinen kolmatta. Joku palaa asiaan myöhemmin, toinen selvittää, kolmas miettii. Ja minä yritän pitää kokonaisuutta liikkeessä.
Olen tottunut siihen, että harjoittelussa työ näkyy jossain vaiheessa tuloksina. Jos juoksen enemmän, kunto yleensä kehittyy. Jos harjoittelen nousuja, mäet alkavat tuntua vähän helpommilta. Jos asetan tavoitteen, voin rakentaa polun sitä kohti.
Tässä projektissa logiikka ei tunnu toimivan aivan samalla tavalla.
Voin käyttää tunteja suunnitteluun, lähettää viestejä, käydä keskusteluja ja tehdä taustatyötä. Silti päivän päätteeksi voi olla vaikea osoittaa, mitä oikeastaan tapahtui.
Ei yhtään uutta kilometriä. Ei yhtään uutta askelta kohti jäätikköä.
Ainoastaan muutama sähköposti lisää lähetettyihin-kansioon.
Tämä on ehkä yksi seikkailuprojektien vähemmän romanttisista puolista. Ulospäin näkyy helposti vain itse suoritus. Harva näkee sitä kaikkea, mitä tapahtuu ennen lähtöä. Niitä lukemattomia pieniä asioita, jotka pitää saada loksahtamaan paikoilleen, jotta yksi iso asia voi toteutua.
Ja silti tämäkin kuuluu seikkailuun.
Olen yrittänyt muistuttaa itseäni siitä, ettei jokainen etenemisen vaihe näy ulospäin. Joskus pitää vain tehdä oma osuutensa, olla kärsivällinen ja antaa asioille aikaa. Kaikkea ei voi kiirehtiä, eikä kaikkia päätöksiä voi tehdä yksin.
Toki välillä tekisi mieli ottaa koko projekti kainaloon ja kantaa se itse Islantiin.
Mutta ehkä siinä ei olisi mitään järkeä.
Jäätiköille ei ole vielä päästy, eikä retkikunta ole valmis. Matkan varrella on varmasti vielä monta mutkaa ja monta asiaa, jotka pitää ratkaista.
Mutta tavoite on edelleen sama.
Kaksi jäätikköä. Yksi seikkailu. Ja paljon työtä ennen ensimmäistäkään askelta.
Ehkä tässä onkin projektin ensimmäinen oppitunti: seikkailu ei ala lähtöviivalta.
Se alkaa paljon aikaisemmin, usein juuri silloin, kun asiat eivät etene suunnitelmien mukaan.
Ja jos joskus pääsen juoksemaan noiden jäätiköiden halki, tiedän ainakin yhden asian.
Olen jo tehnyt melkoisen matkan päästäkseni sinne.
