Kerroin viikko sitten William Tan -nimisestä henkilöstä, joka kelasi Pohjoisnavalla maratonin aikaan 21h53 min.
Pohjoisnavalla järjestettin v.2007 MTB-kisa (mountain bike=maastopyörä), johon osallistui 13 pyöräilijää. Kisaan osallistuvista 7 oli paikalla vain pyöräilläkseen ja kuusi oli osallistunut myös juoksumaratonille..olin yksi heistä.
Lähtölaukaus pamahti vain pari tuntia juoksukisan jälkeen ja me juoksijat olimme jo ensi metreillä aika sippejä. Meillä oli tuliterät maastopyörät, jotka oli suunniteltu vain kyseistä kisaa varten. Fillarit oli testattu laboratoriossa, jotta ne kestäisivät yli 30 pakkasastessa..ja hyvin ne kestivätkin. Miesten suhteen oli vähän niin ja näin.
Heti ensimmäisten kilometrien aikana kävi selväksi se, että kaikkien lasit menivät umpihuuruun, joten niitä ei voinut käyttää. Olin saanut ystävältäni tutkimusmatkailija/seikkailija Patrik “Pata” Degermanilta viimeisen päälle testatut lasit lainaksi, mutta niin vain nekin menivät huuruun. Ei jäänyt muutama vaihtoehtoa, kuin heittää lasit pois.
Jo kisan puolivälissä (21 km) silmät olivat jäätyneet 90% umpeen ja näin eteen puoliksi arvaamalla ja puoliksi havainnoimalla. Sama oli probleemi muillakin, joten riski yhteentörmäyksistä oli jatkuvasti läsnä. Poljimme nimittäin kilometrin pituista rataa edes takaisin, joten vastaantulijoita piisasi.
Vauhti ei päätä huimannut, sillä renkaissa oli pitkät nastat (piikit) ja alusta oli erittäin hidas..täi tervassa kuvaa kai parhaiten vauhtiamme. Oli pakko sotkea mahdollisimman pienellä vaihteella ja fillari ei silti meinännut mennä eteenpäin.
Kisassa (juoksu+pyöräily) mukana ollut jenkkiläinen Bobby Bostic sanoi kisan jälkeen, että fillarikisa oli ylivoimaisesti haastavin, missä hän oli ollut mukana. Miehen curriculum vitaessa on useita esiintymisiä mm. Hawaiin Ironman Triathlonin MM-kisoissa. Olin aivan loppu, kun Pohjoisnavan MTB-maraton oli suoritettu. En nimittäin muista maaliintulosta juuri mitään!
Kisaan lähteneistä kuudesta juoksijasta kaksi joutui jättämään pyörämaratonin kesken. Toinen (italialainen) sammui aivan totaalisesti ja hänet raahattiin kisasta telttaan toipumaan. Paljoa paremmin ei käynyt britti Andrewlle, joka koki hypotermian ja hän vietti loppukisan Francescon kanssa lämpimässä messiteltassa. Olin lopputuloksissa 4. ja aikaa meni 3h47min. Loppuaika kertoo hitaasta vauhdista.
Kisan aikana tunsin, kuinka varpaat olivat jäässä..ja sitten en tuntenut mitään. Juostessa varpaat pysyvät lämpimänä, mutta kylmien polkimien päällä ei. Jäätyneet hälytyskellot alkoivat soida ja kipristelin varpaita ja yritin saada jalkanakkeihin eloa. Hypäsin muutaman kerran fillarin vierelle juoksemaan, mutta ei siitäkään ollut apua. Olin hieman huolissani, mutta päätin painaa loppuun asti. Kaikki varpaat ovat vielä tallella!
Söimme ja lepäsimme kisan jälkeen ja lensimme sen jälkeen venäläisellä sotilashelikopterilla muutaman kilometrin päähän..maantieteelliselle Pohjoisnavalle. Se on yksi hienoimmista kokemuksistani!
Palasimme melko pikaisesti Pohjoisnavalta Norjan Huippuvuorille. Haastoin Antonov-lentokoneessa kaikki pyöräilijät uuteen kisaan, lentoasemalta hotellille. Matkaa on ehkä 4- 5 kilometriä. Kaikki paitsi Bobby ja Andrew pitivät ajatusta ihan hulluna, joten saavuttuamme Longyearbyenin lentokentälle kaivoimme lentokoneen uumenista fillarit esiin ja uusi kilpailu oli edessä. Muuta katsoivat meitä bussin ikkunasta ihmetellen. Andrew oli ihan liekeissä ja hän jätti meidät jo alussa kuin nalli kalliolle. Tulimme Bobbyn kanssa rinta rinnan “maaliin” ja olimme (taas) ihan poikki.
Meidän (Kirsi oli mukana kuvaamassa) oli tarkoitus tehdä kisan jälkeen vaellusreissu Huippuvuorilla, mutta jaksoin kävellä hotellilta noin kilometrin päähän ja totesin, että tässä oli mun Huippuvuorten vaellus ja raahauduin takaisin hotelliin. Olin aivan kaput!
Pohjoisnavan pakkasten jälkeen oli luonnollista tehdä päätös, että seuraava reissu on Saharassa. Siitä viikon sisällä lisää..